Helsingin Sörkan kurvissa ottaa vastaan iloisena hymyilevä Sininauhasäätiön tuore toimitusjohtaja Satu Taiveaho. Kahdeksan vuotta Arkadianmäellä sai riittää, eikä naista enää kevään eduskuntavaaleissa nähty. Siirtymään tarvitaan riitti. Sopiva sellainen oli äidin unelma, pyhiinvaellus maailman kristittyjen suosituimpaan kohteeseen Santiago de Compostelaan Luoteis-Espanjassa.
Taiveahot talsivat huhtikuun loppupuoliskolla osan 800 kilometriä pitkää ”ranskalaista reittiä” kerryttäen matkaansa 220 kilometriä kymmenessä päivässä Ponferradasta perille.
Vaellus kulki kirkosta kirkkoon, joissa pyhiinvaelluspassin leimat karttuvat. Reitin varrella osallistuttiin jumalanpalveluksiin, ja kulkiessa ajatukset olivat myös hengellisiä.
Tunteet olivat pinnassa – kyyneliä valui usein, mutta ilonhetket vallitsivat. Päämäärä toteutui jo reitin varrella:
– Kävelimme hymyssä suin. Olin levollisin ja rauhallisin mielin, ja entisestään minussa vahvistuivat ilo ja valo. Kävelin vain pohtien paljon asioita, suunnaten tulevaan. Silloin taakse jää jotain sellaista, jota ei halua enää elämässään pitää. Siitä voi lähteä rakentamaan elämää eteenpäin kuin uuden tienviitan kohdalta.
– Se oli konkreettista työelämän ja muun elämäntavan muutosta, mutta siihen samaan liittyy sisäinen prosessi. Se oli hiljentymisen kaipuuta, rauhoittumista.
Muiden tavoin Taiveaho jätti kotoa tuomansa kiven vuosisatojen saatossa kasvaneeseen röykkiöön. Kivi symboloi taakkojen taakse jättöä.
– En ollut ehkä ihan onnellinen kansanedustajan työssä ainakaan loppuaikoina, ja nyt olen jälleen ollut onnellinen.
Maailman kauneus sykähdytti, ja erityisnautintoa toi vaeltajien yhteisöllisyys. Titteleillä ei ollut virkaa kanssavaeltajia kohdatessa. Kansanedustajakin sai kulkea inkognito.
– Kun ollaan sydän raollaan kävellessä, ihmiset antavat helposti itsestään paljon.
Lue lisää Satu Taiveahon elämänmuutoksesta torstaina ilmestyvästä Sanasta.
