Kirjoittanut
Uskaltaako kirkko tunnustaa seksuaalisten syntien yleisyyden kristikunnassa ja nousta vastustamaan ihmiskauppaa?
Katsoin äskettäin tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan Philomena. Elokuva kertoi naisesta, Philomenasta, joka suljettiin nunnaluostariin rangaistuksena seksuaalisesta synnistä. Philomena synnytti luostarissa pojan, jonka nunnat myivät 4-vuotiaana Amerikkaan. Kyseessä oli laiton adoptio, yksi niistä tuhansista joihin katolinen kirkko syyllistyi 1950–1960-luvuilla.
Poikansa menettäneen äidin tunteisiin oli helppo samaistua: raastava epätoivo kun näkee lapsensa lähtevän vieraiden ihmisten matkaan. Raivo ja viha, jotka on pakko tukahduttaa, koska nunnat ympärillä muistuttavat siitä, kuinka kaikki on seurausta äidin tekemästä synnistä. Häpeä ja syyllisyys jotka kietoutuvat osaksi äidin elämää, ja joiden takia katolisen kirkon lapsikauppa pysyi salassa yli 50 vuotta.
Katolista kirkkoa ja nunnia oli sitä vastoin vaikea ymmärtää. Laitos jonka piti tarjota suojaa, rakkautta ja välittämistä tarjosikin jotain täysin muuta: valheita, julmuutta, pakkotyötä ja armotonta hyväksikäyttöä.
Omissa silmissäni elokuva piirsi tärkeän ikkunan menneestä nykyhetkeen, mutta myös nykyhetkestä tulevaisuuteen. Millaisessa kirkossa elämme? Tarjoaako kirkkomme meille seksuaalisuuden alueella sovitusta ja vapautusta, vai jätetäänkö meidät selviytymään yksin? Uskalletaanko kirkossa puhua ääneen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pornografiasta, prostituutiosta ja seksin ostosta, vai ovatko ne asioita joita kristittyjen pitää kantaa yksinään pääsemättä koskaan irti niiden mukanaan tuomasta syyllisyydestä ja häpeästä? Ajattelemmeko 50-luvun katolisen kirkon tapaan että seksuaalinen synti on kuolemansynti, josta seuraa ikuinen rangaistus, vai voimmeko ajatella että näihin langenneet tarvitsevat kaikista eniten apua, toivoa, anteeksiantoa ja sovitusta? Entä uskaltaako kirkkomme tänä päivänä nousta vastustamaan ihmiskauppaa, jonka osia myös prostituutio, pornografia ja seksin ostaminen ovat, vai onko kirkkomme osa tätä globaalia ongelmaa, kuten katolinen kirkko aikanaan?
Seksuaalisen synnin ulkoistaminen
Omassa mielessäni Philomenan kohtalo rinnastuu voimakkaasti nykyajan prostituoitujen elämään. Philomenan tavoin heidät on työnnetty yhteiskunnassamme syrjään, ikään kuin piiloon. Heidän elämäänsä kahlitsee Philomenan tavoin häpeä ja syyllisyys. Häpeä ja syyllisyys siitä mitä heille on tehty, mutta ennenkaikkea siitä, miten he itse ovat ajautuneet nykyiseen tilanteeseensa. Heidän ympärillään eivät kohoa nunnaluostarin kalterit, vaan pikemminkin henkiset kalterit: en kelpaa, olen pilalla, olen julmasti hyväksikäytetty. Ja monen kohdalla kohoavat myös fyysiset kalterit: bordellien lukitut huoneet, yksityisten asuinhuoneistojen rappukäytävät, metsien ja työmaakoppien synkkyys ja kylmyys.
Kaikista hämmästyttävintä on kuitenkin se, että Philomenan tapaan nämä naiset kantavat väärää syyllisyyttä. Heidät on syyllistetty hyväksikäyttäjien toimesta: parittajien, ihmiskauppiaiden, seksin ostajien ja tavallisten ihmisten, myös meidän kristittyjen. Paheksunta ja halveksunta vyöryy näiden naisten ylitse, emmekä huomaa omaa osuuttamme. Suljemme silmämme omilta seksuaalisilta synneiltämme: pornon katselulta, strippiklubeilta, syrjähypyiltä, seksin ostamiselta, nuorten tyttöjen ja poikien seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Suljemme silmämme siltä tosiasialta, että oma toimintamme ruokkii seksiteollisuutta kasvattaen samalla prostituutioon liittyvää kysyntää. Ja kysyntää riittää. Amerikkalaisen Barna-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan 57 % pastoreista ja 64 % nuorisopastoreista myöntää joko kamppailleensa tai kamppailevansa pornon kanssa. Osmo Kontulan vuoden 2008 tutkimuksen mukaan 90 % keski-ikäisistä miehistä ja 60 % keski-ikäisistä naisista piti pornoa hyvin kiihottavana. Kontulan Vuoden 2001 tutkimus puolestaan osoitti, että uskontoa hyvin tärkeänä pitävistä miehistä 50 % ja naisista 25 % oli käyttänyt pornoa kuluneen vuoden aikana. Olemme siis ison ongelman äärellä. Ongelman äärellä joka huutaa meitä toimimaan, ottamaan vastuuta. Ja kuitenkin pysymme hiljaa. Ummistamme silmämme pornoriippuvuudelta, prostituutiolta ja ihmiskaupalta ja sitä vastoin paheksumme niiden piirissä työskenteleviä naisia, luokittelemme heidät kelvottomiksi ja halvoiksi. Luulemme olevamme heitä parempia ja oletamme, että omat syntimme ovat heidän syntejään pienempiä.
Seksuaalisen synnin tabu
Bill Perkins on todennut, että siitä asiasta mikä on yleisesti kiellettyä tai kielletty moraalisiin syihin vedoten, tulee yleensä tabu. Ja meidän kirkossamme mikään ei ole enemmän tabu kuin seksuaaliset synnit. Itseasiassa yksi kristillisyyden ja kristillisten hyveiden tunnusmerkki on juuri seksuaalinen puhtaus. Tuota puhtautta yritetään varjella, sen eteen yritetään kilvoitella. Ja mitä enemmän luemme Raamattua, sitä enemmän vastaan tulee kohtia jotka kehoittavat meitä pidättäytymään haureudesta ja sen sijaan harjoittamaan puhtautta. (1. Tess.4:5, 2. Tim.2:22, 1. Pietari. 1:14, 2:11, 1.Joh. 2:16.) Niinpä asetamme itsellemme korkeat raamatulliset standardit seksuaalisesta puhtaudesta samalla kun tuomitsemme muiden seksuaaliset synnit.
Asiassa on kuitenkin Perkinsin mukaan yksi iso ongelma. Kun työnnämme tietoisuudestamme pois seksuaaliset synnit ja niihin liittyvän pahan, teemme samalla päätöksen olla puhumatta niistä lainkaan. Ja kun asioista ei puhuta, kaikki olettavat, että ongelmaa ei ole. Tai jos onkin, niin se on jossain kaukana, oman itsen ja oman kirkon ulkopuolella. Ja mitä enemmän tabu ja kielletty jokin aihe on, sitä houkuttelevammaksi se muuttuu. Myös Apostoli Paavali osoitti tabun voiman sanoessaan, että laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. (Room. 5:20). Siksi meidän on oltava kristittyinä ja kirkkona tietoisia siitä, että viesti jonka lähetämme seksuaalisia syntejä ja seksuaalista puhtautta koskien saattaa olla itse asiassa luomassa isompaa ongelmaa.
Seksuaaliset synnit ja vapauttava totuus
Kristittyinä meidän tulisikin päästä eroon tavastamme luokitella syntejä, erityisesti tavastamme luokitella seksuaaliset synnit niin poikkeuksellisen pahoiksi, että niihin lankeavat ihmiset julistetaan pannaan. Sen sijaan meidän tulisi luoda ilmapiiri, jossa ihmiset uskaltaisivat tulla esiin virheineen ja synteineen. Sillä ainut tie ulos riippuvuudesta tai synnistä on aina sama: totuuden kohtaaminen ja ongelman tunnustaminen. Vain totuus voi vapauttaa ihmisen, kuten Jeesus itse opetti (Joh. 8:32).
Mitä me siis teemme asialle kristittyinä? Pysymmekö hiljaa, kun huomaamme ystävämme katsovan pornoa, pysymmekö hiljaa, kun meille paljastuu että kirkkomme työntekijä maksaa seksistä? Vai otammeko asian puheeksi, tarjoammeko läheisellemme ja hänen perheelleen tukea, seisommeko hänen rinnallaan silloin kun hän sitä eniten tarvitsee? Muistammeko Jeesuksen sanat, joiden mukaan hän ei ole tullut parantamaan terveitä, vaan sairaita?
Tai entä oma tilanteemme? Asioihin on vaikea ottaa julkisesti kantaa, jos on itse osa ongelmaa. Sillä synti kahlitsee ja sitoo aiheuttaen häpeää ja syyllisyyttä. Kristittynä on vaikea katsoa itseään peiliin ja todeta, että en täyttänytkään niitä kunnollisen kristityn normeja, mitä olin itselleni asettanut tai mitä kirkko oli minulle asettanut. Että en kyennytkään siihen seksuaaliseen puhtauteen mitä minulta odotettiin, tai mitä itse itseltäni odotin. Että minä itse asiassa kompastuin, rikoin toista ihmistä ja samalla itseäni ja Jumalaa vastaan. Ja kaiken keskellä vapautus ja sovitus ovat kuitenkin käden mitan päässä. Aivan kuten Philomenan, myös seksuaalisen synnin kahlitseman tarvitsee vain kertoa totuus, päästä yli häpeästä ja syyllisyydestä, ja vastaanottaa anteeksianto.
Teksti on aikaisemmin julkaistu Elämä-lehdessä 8/2016.
