Kirjoittanut
– Kaverit meinaa loppua, totesi miesleski surunsa keskellä. Ikääntyneillä saattaakin olla sosiaalinen verkosto harvenemassa. Surusta puhumiseen ei aina ole väylää, toteaa teologian maisteri Tiina Vuorenniemi-Raappana.
Tuoreen teologian maisterin pro gradu -tutkielma valmistui kesän kynnyksellä. Tiina Vuorenniemi-Raappana selvitti kahteen seurakunnan sururyhmään osallistuneiden ikääntyneiden kokemuksia surusta, ryhmän tuesta ja hengellisyydestä.
Hän haastatteli neljää miestä ja neljää naista, keski-iältään 77,5-vuotiaita. Nämä surevat lesket olivat ehtineet elää puolisonsa kanssa keskimäärin 56 vuotta.
– Pitkäaikaisen läheisen menetys toi heille ison muutoksen arkeen ja sen sujuvuuteen. Pääasiassa lesket kuvailivat suruaan yksinäisyyden ja haikeuden kautta. Miehillä ei juuri ollut lastensa lisäksi ihmisiä, joiden kanssa surusta olisi voinut puhua suoraan. Naisilla tilanne oli helpompi.
Lesket olivat saaneet moninaista tukea lapsiltaan, mutta nämäkin olivat läheistään surevan roolissa. Kaikkea ei voinut jakaa heidän kanssaan.
Tutkielmassaan Vuorenniemi-Raappana havaitsi, että seurakunnan sururyhmästä löytyi ikääntyneelle leskelle monenlaista tukea.
– Kaikille oli jollakin tavoin merkityksellistä kuunnella kohtalotovereita ja jakaa omaa suruaan.
Ryhmässä oli myös mahdollisuus saada käytännön vinkkejä muuttuneeseen arkeen ja tukea sosiaalisen verkoston vahvistamiseen.
– Tärkeitä kokoontumiset olivat siksikin, etteivät ikääntyneet välttämättä sanoita omaa menetystään ja suruaan muissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi nuoret sosiaalisessa mediassa.
Tutkija vakuuttui siitä, että varttuneita kannattaa rohkaista osallistumaan sururyhmään.
– Se antaa heille merkittävän väylän surun käsittelemiseen ja sitä kautta henkiseen hyvinvointiin sekä vertaistuen piiriin. Kohtalotovereiden löytyminen on leskille erittäin tärkeää.
Sururyhmissä oli myös tarjolla hengellistä tukea, sekä sanoitettua että sanoittamatonta.
– Maalaisseurakunnan sururyhmän hartausosioissa painottui rukous, kaupunkiseurakunnan ryhmässä hengelliset laulut. Sanoittamatonta hengellistä tukea oli muun muassa ryhmänohjaajien sielunhoidollinen asenne. Sitä oli myös ryhmäläisten keskinäisissä kohtaamisissa sekä leskien ja muiden seurakunnan työntekijöiden välillä.
Leskien mielestä yhteys pappiin oli tärkeää erityisesti hautajaisvalmisteluissa. Myös seurakunnan työntekijän vinkki sururyhmästä tai pitempi keskustelu surevan lohduttamiseksi oli tuntunut heistä hyvältä.
Surun aikana leskien suhtautuminen Jumalaan ja seurakuntaan saattoi löytyä uudella tavalla, jopa syventyä. Vähintäänkin se säilyi neutraalin kunnioittavana.
– Tämän tutkielman mukaan seurakunta tarjosi riittävästi tukea sureville, jotka myös kokivat sen merkityksellisenä. Kristillinen sururyhmä on siksikin hyvä, koska suruaika tuo monelle hengellisen ulottuvuuden aiempaa lähemmäksi.
