Entiset perhekotivanhemmat, nykyiset Kouvolan seurakunnan työntekijät Tuija ja Harri Nuutinen kertovat, mitä sijoitettu lapsi syvimmiltään kaipaa ja millaisia haasteita sijaisperheissä kohdataan.
Tahtoisin niin…
…vakuuttua rakkaudesta
Jokainen toivoo, että hänet nähtäisiin rakkauden läpi. Ihmiset tekisivät päätöksiään ja arjen toimiaan minua rakastaen.
Helpommin sanottu kuin tehty. Lastensuojelun lapsen kokemus rakkaudesta on usein toisenlainen kuin häntä hoitavien aikuisten. Annan pienen esimerkin.
Lapsi ei saanut minään yönä nukuttua. Sijoitusperhe puunasi joka ilta sängyn kuntoon, tuuletti huoneen, keräsi lelut, puki lapsen puhtoisiin ja peitteli huolella. Lapsi ei silti nukkunut, vaan touhusi pitkin yötä. Mylläsi sänkynsä. Oli aamulla aivan poikki. Tilanne helpotti, kun sijoitusperhe näki lapsen oman sängyn hänen kotikodissaan. Käynnin jälkeen tehtiin kokeilu. Lapsen sänkyyn murustettiin illalla näkkileipää. Lapsi kömpi murujen keskelle ja nukkui autuaallisen ihanasti. Hänelle oli tehty rakkauden teko.
Tuon lapsen kokemus turvassa nukkumisesta sotii kaikkia rakkauden peruslakeja vastaan, mutta se oli hänen todellisuuttaan. Siis miten osoittaa rakkautta, jos meillä ei ole yhteistä kieltä rakkaudelle. Jos se, mitä teen hyvää tarkoittaen, tuntuukin sinusta väkivallalta. Jos minun hyväni onkin sinun pahasi. Ainoa mahdollisuus on tuntea sinun hyväsi syvällä tasolla.
…kokea yhteyttä
Syvä yhteinen tarve on saada kokea sydänten yhteyttä.
Katse, sanat ja syli luovat yhteyttä – hienosti sanottuna luovat mahdollisuuden vuorovaikutussuhteelle. Toivottavasti jopa kiintymykselle.
Eri lapset ovat lähtökohdiltaan ainutlaatuisia siinä, miten he pystyvät läheiseen kontaktiin kenenkään kanssa. Syvä tarve on yhteinen. Saada kokea sydänten yhteys.
Pieni taimi oli tullessaan apaattinen. Hän heräsi sängyssään aivan hiljaa ja jäi makaamaan kattoon tuijottaen. Sijoitusperheeseen tultuaan hänelle juteltiin, häntä syliteltiin, hänen kasvojensa nypyköitä nimettiin koskien: oi, tässä on pieni nenä, onpa suloinen poski, täältä löytyvät kulmakarvat. Ihme oli valtaisa, kun lapsi alkoi kosketella aikuisen kasvoja ja odottaa sanoja. Yhteys oli löytynyt. Tässä olemme sinä ja minä – me.
…saada apua myrskyissä
Pieni itki usein. Tai oikeastaan huusi. Saako lapsen itkusta sanoa niin? Totta se on. Hän huusi kaiken voimansa ponnistaen. Syystä kuin syystä. Vastoinkäymisen laadulla tai määrällä ei ollut väliä. Joka tapauksessa myrsky oli henkeä uhkaava. Sitä varten piti mennä piiloon, uhitella niin, ettei kukaan tulisi lähelle, ja ilmoittaa vaarasta huudolla.
Kuin ihmeen kaupalla sijoitusäiti keksi lennossa keinon. Hän lähestyi höyhenen kanssa. ”Oi joi, miten ihmeessä nyt sattuu todella kovasti. Hivellään tällä maailman keveimmällä höyhenellä. Näytäpä, missä on pahin kipu.” Höyhen pystyi lähestymään silloin, kun kokonainen ihminen olisi ollut liikaa.
…luottaa aikuisten yhteistyöhön
Sijoitusperhe oli tehnyt vuosikausia työtä. Mukana oli koko ajan ollut yhteistyökumppaneita. Kaikki olivat puhaltaneet samaan suuntaan. Luotettiin, että kyllä tämä vielä onnistuu. Vaan ei onnistunut. Oltiin pisteessä, jossa todettiin, että mukaan tarvitaan erikoisjoukot.
Tehtiin lähetteitä, kerättiin lausuntoja, käytiin tapaamisissa. Vielä uskottiin avun auttavan. Lopputulos oli aivan muuta.
Sijoitusperheen vanhemmat olisivat omissa ammateissaan olleet ammattilaisia, joilta lausunnot olisi pyydetty. Nyt heidän ajatuksensa lapsesta häivytettiin syvyyksiin. Heidän sanoillaan ei ollut merkitystä. Huoli ei tullut kuulluksi. Heistä tuli syyllisiä – tai ainakin heikosti hommaansa hoitaneita, epäilyttäviä. Viimeiset voimavarat vei lääkärin ratkaisu. Lääkärin, joka ei ollut koskaan nähnyt lasta.
Totta, vaikka ei tunnistettavissa
Silitä itseäsi sinä, joka koit yhteyttä. Toivo on aina olemassa.
Nämä esimerkit ovat totta, mutta eivät liitettävissä meille sijoituttuina olleisiin lapsiin.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä marraskuussa 2023.
