Kirjoittanut
Anteeksianto on vapauttanut Sirpa Pursiaisen menneestä. Se mitä on ollut, ei määrittele tätä päivää eikä tulevaisuutta.
Tamperelaisella Sirpa Pursiaisella, 43, on ollut tiivis kevät. Päivätyön ja luottamustehtävien ohella eduskuntavaalikampanjointi on täyttänyt kalenterin. Hän on Tampereen kaupunginvaltuuston ja Pirkanmaan aluevaltuuston jäsen. Politiikkaan hän lähti mukaan jo nuorena, 20 vuotta sitten.
– Kun tätä työtä tekee rukoillen, voi luottaa Jumalan johdatukseen.
Sirpa luonnehtii itseään yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneeksi ahkeraksi toimijaksi. Luontokuvaus ja luonnossa liikkuminen tuottavat hänelle iloa. Perheeseen kuuluu puolison lisäksi kaksi kissaa.
Ilman lapsuudenkokemuksiaan Sirpa ei todennäköisesti olisi lähtenyt mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Karuissa oloissa kasvaneena hän on joutunut paljon työstämään lapsuuttaan. Anteeksianto on vapauttanut menneestä.
– Ennen kuin synnyin, äiti suunnitteli aborttia, mutta isä sai puhuttua hänet ympäri.
Sirpa syntyi alkoholistiperheeseen keskimmäiseksi kolmesta lapsesta.
– Isä oli alkoholisti ja äiti oli heikkolahjainen, hän toteaa.
Lapset joutuivat pärjäämään omillaan. Sirpa, ja hänen iso- ja pikkuveljensä kulkivat likaisissa vaatteissa ja olivat nälissään.
– Yhtenä jouluna kolmevuotias isoveljeni oli lohduttanut minua, kun olin itkenyt yksin ja vanhemmat olivat juovuksissa. Olin vasta vauva tuolloin.
Lapsuudenkodissa oli paljon väkivaltaa ja turvattomuutta. Poliisit vierailivat perheessä säännöllisesti ja hakivat isän aina välillä rauhoittumaan putkaan. Sieltä perhe sitten haki hänet seuraavana päivänä takaisin kotiin. Kerran asunnon ikkunasta lensi viikate ja toisella kertaa autontunkki. Perheenjäsenet pelastuivat lentävien esineiden alta täpärästi. Isä oli ollut vihainen, kun äiti ei ollut päästänyt häntä sisään.
– Orivedellä tiedettiin perheemme tilanne, mutta huostaanottoa lykättiin, koska haluttiin säästää.
Epäonnistunut huostaanotto
Kun lapset lopulta otettiin huostaan ja sijoitettiin uuteen perheeseen, Sirpa oli melkein seitsemänvuotias. Sirpa ja hänen veljensä pääsivät perheeseen, jossa oli kaksi lasta, toinen sijaisvanhempien biologinen ja toinen adoptoitu lapsi.
– Koko ajan varoin, ettei tapahdu mitään, mistä minulle olisi voitu suuttua, Sirpa kertoo.
– Sijaisvanhemmat kävivät ahkerasti hengellisissä kokouksissa ja olivat hyvin uskonnollisia, mutta kotona todellisuus oli toisenlainen.
Meille hoettiin jatkuvasti, ettei meistä koskaan tule mitään.
Pahinta oli henkinen väkivalta, kuten helvetillä ja lastenkodilla pelottelu. Lastenkodeista oli kerrottu kauhutarinoita.
– Meille hoettiin jatkuvasti, ettei meistä koskaan tule mitään ja jos joku teki jotain, siitä seurasi fyysinen rangaistus.
Kun sosiaalityöntekijä tuli vierailulle, hänelle piti vakuuttaa kaiken olevan kunnossa.
Sijoituslapsia kohdeltiin huonommin kuin perheen kahta omaa lasta. Heille saatettiin syöttää homeisia ruokia ja he joutuivat käyttämään ulko-WC:tä. Jos perhe lähti ulkomaille, sijoituslapset eivät päässeet mukaan.
Kun Sirpa täytti 18 vuotta, sosiaalityöntekijä kertoi hänelle, ettei sijaisperheellä ollut enää velvollisuutta huolehtia hänestä, niinpä Sirpa muutti omilleen Tampereelle. Sitä hänelle ei ollut kerrottu, että hän olisi ollut oikeutettu jälkihoitoon ja -tukeen. Uudessa kotikaupungissa Sirpa aloitti lähihoitajaopinnot. Oman kodin perustamiseksi ei ollut mitään pesämunaa, vaan kaikki piti aloittaa tyhjästä. Onneksi kämppäkaverin vanhemmat lahjoittivat joitakin perusasioita. Selvitäkseen taloudellisesti Sirpa teki useaa työtä. Aamuyöstä hän lähti jakamaan aamulehtiä, sitten kuudelta oli vuorossa toimistojen siivous ja kahdeksalta alkoivat opinnot.
Jumalan rakkaus riittää
Sijaisperheessä vietettyihin vuosiin osui myös jotain hyvin arvokasta, josta on tullut elämän perusta. Sirpa pääsi lasten kristillisille leireille ja sai kuulla rakastavasta Jumalasta. Gideoneihin kuuluneelta naapurilta Sirpa sai oman Raamatun.
– Aloin opetella raamatunjakeita ulkoa niin kuin leirillä oli olut tapana. Aluksi en ymmärtänyt lukemaani, mutta vähitellen se alkoi avautua.
Jo 8-vuotiaana Sirpa oli rukoillut syntejään anteeksi. Kolme vuotta myöhemmin, 11-vuotiaana, elämä tuntui ahdistavalta ja täysin merkityksettömältä. Ilman rakkautta oli raskasta elää. Sirpa halusi päättää päivänsä. Kun hän suunnitteli itsensä tappamista leipäveitsi kädessään, hän kuuli sydämessään hiljaisen äänen: ”Jumalalla on elämällesi tarkoitus.” Hän ymmärsi, että Jumalan rakkaus riittää aina, ja hän laittoi leipäveitsen pois.
Sirpa on ymmärtänyt, että vain anteeksiannolla pääsee eteenpäin.
– Jumala on antanut voiman anteeksiantoon. Omassa voimassa se ei olisi ollut mahdollista.
Vaikka ihmiset ovat tehneet hänelle vääryyttä, hän näkee, että on tärkeää erottaa synti ja syntinen ihminen toisistaan.
– Syntiä pitää vihata, mutta syntistä ihmistä voi rakastaa. Jeesuksen ristin tähden saatoin antaa anteeksi.
Taivaassa tavataan
Heti lähihoitajaopintojen jälkeen Sirpa lähti lähetystyöhön laivalle Operaatio Mobilisaatio -järjestön kautta. Hän oli kaivannut elämäänsä jotakin merkityksellistä. Puolitoista vuotta kului maailmalla muun muassa Australiassa ja Uudessa Seelannissa.
– Australiassa pääsimme vierailemaan hyvin pahamaineisessa vankilassa, johon yleensä oli vaikea päästä. Kerroin siellä omasta elämästäni ja anteeksiannosta. Kerroin, että Jumala voi kääntää huonon kokemuksen hyväksi. Moni vanki teki uskonratkaisun.
Ennen lähtöään lähetystyöhön sijaisperheen isä oli pyytänyt Sirpalta anteeksi. Se tuntui tärkeältä.
– Kun olin Australiassa, koin, että minun pitää rukoilla ja paastota perheen puolesta. Samoihin aikoihin sijaisperheen isä sai sydänkohtauksen ja kuoli. Sijaisperheen äiti ei ole pitänyt mitään yhteyttä. Hänen näkemyksensä on, että minun pitäisi olla hyvin kiitollinen niistä uhrauksista, joita hän on hyväkseni tehnyt, Sirpa kertoo.
Sirpan biologiset vanhemmat ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, myös hänen isoveljensä on kuollut. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vain 25-vuotiaana. Pikkuveljelleen Sirpa on tuki ja turva, eräänlainen äidin korvike.
Isä menehtyi lyhyessä ajassa syöpään. Sirpa sai olla hänen tukenaan loppuajat.
– Meillä oli hyvät välit. Hän oli aivan ihana ihminen selvin päin. Tiedän, että taivaassa hänet jälleen tapaan.
Äitinsä kanssa Sirpa oli melko vähän tekemisissä, sillä äidin kanssa ei oikein pystynyt keskustelemaan.
– Kävin hänen luonaan aina välillä. Sain antaa hänelle synninpäästön ja silloin tuntui ensimmäistä kertaa, että hän pyysi katseellaan anteeksi, Sirpa kertoo.
Heikkojen puolustaja
Sirpa tietää, että eletty elämä on osa ihmisen tarinaa, mutta historian ei tarvitse määrittää ihmistä, eikä hänen tulevaisuuttaan. Häpeään tai katkeruuteen ei pidä jäädä. Hän on joutunut paljon työstämään itsetuntonsa rakennuspalikoita, että on yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu.
– Jumala antoi minulle lapsena viisautta. En halunnut unohtaa, vaan kirjoitin kaiken ylös. Nuorena en pystynyt itkemään, mutta rukoilin Jumalalta, että itku tulisi luonnollisesti.
Sirpa muistuttaa, ettei asioita pidä liiaksi hengellistää. Vaikka antaa anteeksi, asiat ja niihin liittyvät tunteet pitää käsitellä.
Elämän kokemukset ovat auttaneet Sirpaa ymmärtämään, missä todellisuudessa ihmiset elävät, jos elämä ei mene hyvin.
– Olen lähtenyt politiikkaan, jotta voisin puolustaa heikommassa asemassa olevia.
Yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon suorittanut Sirpa työskentelee tällä hetkellä vanhusten hoivapalveluja tarjoavan Elämänpuun toimitusjohtajana. Ikäihmisille asumispalveluja tarjoava yksikkö perustuu kristillisille arvoille. Ennen nykyistä tehtäväänsä Sirpa toimi kymmenen vuotta sosiaali- ja terveysalan opettajana.
