Kirjoittanut
Kambodžassa syntynyt Kieng Heikkilä pakeni sisällissotaa isänsä ja veljensä kanssa. Pakolaisleirillä vietettyjen vuosien jälkeen pysyvä koti löytyi Suomesta, jossa Kieng on opiskelllut, tullut äidiksi ja kokenut monta vuotta syrjintää.
Radio Dein aulaan kävelee valoisa nainen, josta piti tulla yläasteella tehdyn ammatinvalintatestin mukaan pappi, diakoni tai suntio. Buddhalaisuudesta teini-ikäisenä kristityksi kääntynyt Kieng Heikkilä päätyi myöhemmin kaivamaan hautoja ja valmistelemaan seurakunnan tilaisuuksia ja toimituksia suntiona.
– Itse katson, että olen palvelemassa seurakuntalaisia, jotta ensikertalaisillekin tulisi tervetullut olo.
Kieng tosin toteaa, että aasialaisessa kulttuurissa opitaan hymyilemään aivan toisella tavalla kuin Suomessa. Silti hymyn takaa ei erota häivääkään katkeruutta. Sisällissotaa pakeneminen, rasismi, haistattelu ja myöhemmin tapahtunut mielen murtuminen. Täältä piti löytää turva. Nyt suunsa avaa suntio, joka on historiansa kanssa sinut.
N-sanaa ja ”vinosilmää” on kuultu. ”Painu sinne mistä olet tullut” -lausahdusta on kuultu kuusivuotiaasta lähtien. Vielä tänä päivänäkin voi kuulla.
Kieng Heikkilä syntyi Kambodžassa sisällissodan aikaan. Häntä ennen oli syntynyt sisaruksia, jotka kuolivat sisällisodassa. Kiengin isä päätyi Thaimaan pakolaisleirille 1,5-vuotiaan Kiengin ja toisen poikansa kanssa. Reilu kolme vuotta Thaimaan pakolaisleirillä on jäänyt mieleen.
– Esimerkiksi joka aamu piti nousta kunnioittamaan Thaimaan lippua. Muistan sotilaat armeijan puvuissa ja heidän konepistoolinsa.
Kiintiöpakolaisena Suomeen
YK:n alainen pakolaisjärjestö UNCHR haastatteli pakolaisia selvittääkseen kunkin toiveen uudesta kotimaasta. Kieng oli vajaa viisivuotias, kun tieto lähdöstä yllätti. Isä oli toivonut pääsyä Kanadaan, koska siellä asui sukulaisia. Lentokone kiidättikin Suomeen. Positiivisen tunnemuiston pienelle tytölle jätti muun muassa sisävessat ja se, että hanasta ja suihkusta tuli vettä.
– Tässä vaiheessa isäni oli jo tutustunut kasvattiäitiini. Heillä oli jo kaksi lasta ja kolmas syntyi Tyksissä. Vanhemmat menivät suoraan suomenkielen kursseille ja meidät lapset laitettiin kylmiltään (kielitaidottomana) päiväkotiin.
Lopulta kävi kuitenkin niin, että kielitaito tarttui lapsiin ja isä jäi työttömäksi. Missä vaiheessa Kieng koki itsensä suomalaiseksi?
– Ensimmäinen konkreettinen tilanne oli kun sain Suomen passin vuonna 1997. Olin 12-vuotias. Siitä meni kyllä hetki ennen kuin tuli sellainen olo, että voin olla suomalainen. Aina riitti henkilöitä keiden mielestä en voisi olla suomalainen.
Kieng muistelee, että muualta päin maailmaa tulleet olivat tuolloin Raisiossa harvinaisuus. Erilaisuus ei ollut kuitenkaan rikkaus.
– N-sanaa ja ”vinosilmää” on kuultu. Ihmettelin sitä suuresti, kun en ulkonäöllisesti sopinut kyseisten sanojen stereotyyppien kriteereihin. ”Painu sinne mistä olet tullut” -lausahdusta on kuultu kuusivuotiaasta lähtien. Vielä tänä päivänäkin voi kuulla. Veljeni joutui kantamaan pahoinpitelyn taakkaa rasismin takia. Hän kasvatti itselleen vahvan kuoren. Minä vetäydyin ja otin kaiken vastaan.
Mikä oli vetäytymisen hinta?
– Ulkopuolisuuden tunne on ollut kouluvuosien aikana vahvana. Minut jätettiin ulkopuolelle tai sain leikeissä sen ei-halutun roolin. Uudessa paikassa tulee takaraivosta ajatus, että hyväksytäänkö. Olen käsitellyt näitä asioita, koska pidemmällä tähtäimellä (rasismi) vaikutti psyykeeseen. Romahdin yli 20-vuotiaana. Muistan, kun terveydenhuollon ammattilainen ihmetteli, että romahdin vasta niin myöhään.
Minulle sanottiin, että minulla ei voi olla sotakokemusta, koska olen nuori.
– Menin opiskelemaan kirjasto- ja tietopalvelua Turkuun. Sinä syksynä asiat alkoivat tulla päälle. Asuin samoilla seuduilla kuin silloin, kun saavuin Suomeen. Sieltä ne muistot alkoivat tulemaan. Huomasin, että minulla on PTSD (=traumaperäinen stressihäiriö). Koulu piti keskeyttää ja masennus iski huolella. Sitten alkoi taisto suomalaisessa terveydenhuollossa, että saadaanko apua ja minkälaista apua. Meni vuosia ennen kuin varsinainen terapia aloitettiin, koska näytin ulkoisesti terveeltä. Muistan, kun minulle sanottiin, että minulla ei voi olla sotakokemusta, koska olen nuori.
Kiengin diagnoosia ei ymmärretty kotona. Siitä ei puhuttu.
– Vanhempieni kulttuurissa ei ymmärretty sanaa mielisairaus tai masennus. Oli vaikea selittää, että mielisairautta ei voi kirurgi korjata tai sitä, että minä en ole tässä nyt kuolemassa.
Luterilainen kirkko avasi ovet – buddhalaisuus jäi
Kiengin perheen tausta on buddhalaisuudessa, jossa oli tapana esimerkiksi uhrata hedelmiä hengille. Suomessa ajatuksia erilaiseen maailmankatsomukseen avasivat ensiksi Jehovantodistajat. He antoivat Kiengin perheelle luettavaksi uskonnollista materiaalia khmerin kielellä. Tämä teki Kiegin perheeseen vaikutuksen.
– He kutsuivat meitä käymään heidän kirkollaan (valtakunnansalissa). Pidemmän päälle alkoi ihmetyttämään, että miksi esimerkiksi synttäreitä ei voida juhlia.
Kiengin koulussa käytiin syksyn alussa ja kevään lopussa paikallisessa luterilaisessa kirkossa. Nämä käynnit olivat myönteisiä kokemuksia Kiengille. Kuitenkin varsinaisen sykäyksen sai aikaan ala-asteen opettaja, joka luki kristillistä opetusta sisältävää Lastenmaa-lehteä.
– Opettelimme myös Isä meidän -rukouksen. Aamunavauksessa lauloimme virsiä.
Kieng nimeää käänteentekeväksi asiaksi ”Maahanmuuttajana Suomessa” -seminaarin, jonne eräs Suomen Lähetysseuraan kuulunut pappi oli kutsunut Kiengin äitipuolen esiintymään. Äitipuoli oli aiemmin ollut Kambodzan kuninkaallisen palatsin hovitanssija. Kiengin perhe ystävystyi papin kanssa. Yhtenä päivänä Kiengin vanhemmat ilmoittivat perheen kääntymisestä kristityiksi. Kieng kastettiin 14-vuotiaana Turun tuomiokirkossa.
Rasismin varjo – hyväksytyksi tuleminen
Vaikka Kieng löysi elämänsä turvan Jumalasta, ulkopuolisena eletyt vuodet jarruttivat toiveita hyväksytyksi tulemisesta.
– Oli vaikea löytää ihmistä, kenen kanssa haluaa elää ja joka ymmärtää minun lapsuuden kokemukseni ja hyväksyy ne. Rukoilin pitkään, että löytäisin sopivan puolison itselleni. Sattumalta löysin (hänet) ja hän on nyt kymmenen vuotta ollut rinnallani avioliitossa. Minulla oli pitkään pelko, että pystynkö edes haluamaan lapsia näiden kokemusteni takia ja pystynkö olemaan hyvä äiti.
– Avioliiton solmiminen tapahtui vain pari vuotta romahduksen jälkeen. Kävimme yhdessä Kambodzassa vuonna 2012, kun veljeni meni naimisiin. Siellä huomasin, että siskollakin on lapsia ja näin, miten hän kasvatti lapsensa. Äidin kanssa tuli pientä kinaa ja mietin, että jos oma äiti on tuollainen, niin kyllä minäkin pystyn olemaan äiti ja vielä parempi äiti. Nyt on kaksi lasta.
Haluan kohdella muita hyvin, vaikka minua itseäni ei kohdeltu hyvin, kun saavuin Suomeen.
Kun muualta tulleena juurtuu rasismin ja ulkopuolisuuden saattelemana osaksi suomalaista yhteiskuntaa, tuntuu hämmentävältä nähdä se, mikä Kiengistä lopulta tuli.
– Yläasteella tehtiin ammatinvalintatesti, josta ykkösvaihtoehtona tuli pappi ja toisena diakoni. Kyseisellä listalla oli myös suntion ammatti. Diakoni ja suntio eivät olleet minulle tuttuja sanoja ja papin työ kuulosti pelottavalta. Kun myöhemmin uusin niitä testejä, niin kyseiset kolme amamttia tulivat aina uudestaan. Juttelin asiasta puolisoni kanssa ja hän sanoi että kokeile suntion ammattia, kun koulutuskin kestää vain vuoden.
Suomi avasi ovensa Kiengin perheelle. Vaikka moni ei osannut ottaa erilaisuutta vastaan, kirkko avasi Kiengille ovensa ja nyt hän avaa kirkon ovet jokaiselle sinne tulevalle.
– Olen palvelemassa seurakuntalaisia, jotta ensi kertalaisillekin tulisi tervetullut olo. Opetin itselleni nuorena, että haluan kohdella muita hyvin, vaikkei minua itseäni kohdeltu hyvin, kun saavuin Suomeen.
Kuuntele Kieng Heikkilän haastattelu [Radio Dei 24.8.2020]:
Aiheeseen liittyvää
