Kirjoittanut
Sosiaalinen media on jo kiinteä osa kirkon nuorisotyötä, mutta sen käyttöaste vaihtelee edelleen seurakuntien työssä. Kirkon asiantuntijat katsovat somen tarjoavan enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.
Vielä viitisen vuotta sitten Instagram, Snapchat ja muut sosiaalisen median alustat olivat uutuudenomaisia kommunikaation välineitä. Kymmenen vuotta sitten Facebook oli vasta perustettu. Nykyään sitä käyttävät yhä iäkkäämmät ihmiset, kun taas nuoret suosivat hektisempiä välineitä, kuten Snapchatia. Teinejä ei innosta Facebookin muuttuminen yhä asiallisemmaksi ja virallisemmaksi viestimeksi. Jotkut elämäntapaintiaanit ovat ostaneet älypuhelimen tilalle niin sanotun peruspuhelimen, jolla ei voi tehdä muuta kuin soittaa ja lähettää tekstiviestejä. He ovat saanut tarpeekseen ärsyketulvasta ja siitä, että heidän laitteensa hallitsevat heidän elämäänsä. Joka tapauksessa tänä kesänä rippikoulun käyneet ovat kasvaneet älylaite kädessä, ja heille se on ”normaalia elämää”. Kasvuympäristön muutos on valtava, jos verrataan esimerkiksi 1980-luvun lapsiin, jotka rakensivat majoja metsiin ja rullasivat lankapuhelimeen ulkoa opeteltuja numeroita.
Kirkon kasvatus- ja perheasioissa nuorten syrjäytymiseen perehtynyt asiantuntija Mikko Mäkelä sanoo, että nuoret ovat kuitenkin ”samanlaisia kuin ennenkin”.
– On vain tullut uusia välineitä ja uusia muotoja. Jos ajattelee ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä, digitaalinen media ei sitä yksin aiheuta, vaan parhaimmillaan sen kautta voi löytää samanhenkisiä ihmisiä.
– Mutta yksinäisyys näkyy sosiaalisessa mediassakin. Jos toisella on kuvissa paljon kavereita ja hyvää menoa, toisella ei välttämättä ole ketään. Joku pääsee hiihtolomalla Ranskaan laskettelemaan, ja toisella ei ole edes rahaa ruokaan, Mäkelä vertaa.
Vielä 1990-luvulla niin sanottu nuorisokulttuuri oli vahva seurakunnissakin, ja sen koossa pitävä voima oli gospelmusiikki. Nuorison edustajat saattoi tunnistaa muun muassa yhteneväisestä pukeutumistrendistä. Mäkelä toteaa, että nykyään nuoret eivät katso kovin vahvasti edustavansa ikään sidottua ryhmää nimeltä ”nuoriso”.
– Sosiaalinen media on vahvistanut sitä, että nuoret voivat kokea yhteenkuuluvuutta samanlaisista asioista kiinnostuneiden kanssa ympäri maailman. Monimuotoisuus on onneksi lisääntynyt. Kun ennen piti kaikilla olla samanlaiset farkut tai verkkarit, nyt voi olla monenlaista.
Syvemmälle someen
Nuoret eivät ole kyllästyneet sosiaaliseen mediaan sen kummemmin kuin innostuneetkaan sitä. Se on heidän elämäänsä, sanoo kirkon toiminnallisen osaston verkkotyöntekijä Juho Niemelä.
– Some on elämää eli yhteydenpitoa ja sosiaalisuutta kavereiden välillä. Nuorten näkökulmasta kyse on yhdestä ja samasta elämästä, oltiin sitten Snapchatissa, tietokonepelin äänichatissa tai rantalentiskentällä. Tästä lähtökohdasta pitäisi myös kirkon nuorisotyötä tehdä, ja paljon tehdäänkin.
Vantaan seurakuntien viestintäpäällikkö Meri-Anna Hintsalan tutkimuksessa Digitaalinen nuorisotyö verkossa (Kirkon kasvatus- ja perheasiat 2016) kysyttiin kaikkien hiippakuntien nuorisotyöntekijöiltä sosiaalisen median käytöstä.
”Lähes kaikki vastaajat kertoivat käyttävänsä internetiä nuorisotyössä ja yhdeksällä kymmenestä käytössä on työhön soveltuvat laitteet. Verrattuna vuoden 2012 kyselyyn kirkon työntekijöiden keskuudessa, työntekijöillä käytössä olevat välineet ovat monipuolistuneet ja parantuneet huomattavasti. Suurimpana muutoksena kokonaisuudessa voidaan todeta, että pöytätietokoneista on siirrytty mobiililaitteisiin. Paikalliset erot yksittäistapauksissa voivat kuitenkin edelleen olla suuria”, tutkimuksessa selvisi.
Suurimpia ongelmia digitaalisessa seurakuntatyössä on tutkimuksen mukaan se, ettei sosiaalisen median avulla tehtävää nuorisotyötä osata mielekkäästi dokumentoida ja tilastoida, jolloin sen kehittäminen on hankalaa. Joka tapauksessa some on tullut seurakuntiin ja ilmeisesti jäämässä niihin. Suunta on tällä hetkellä ”välineisiin keskittymisestä sisältöihin keskittymiseen” eli siihen, miten kirkon sanomaa voidaan elää todeksi sosiaalisen median keskellä.
– Somen ja ylipäänsä digitaalisuuden hyödyntäminen kirkon nuorisotyössä vaihtelee tosiaan edelleen paljon eri seurakuntien välillä, Juho Niemelä vahvistaa.
– Silti suuressa mittakaavassa on tapahtunut huimaa kehitystä. Monet nuorisotyönohjaajat osaavat hyvin kuunnella nuoria, mikä digitaalinen kanava on juuri heille mielekkäin seurakunnan nuorisotyön asioissa. Instagram toimii hienosti tiedotuksessa ja nuorten oman sisällöntuotannon kanavana. Nuoret saattavat esimerkiksi päivittää nuorisotyön Instagramia vuorotellen itse. Snapchat sopii kahdenkeskiseen jutteluun nuorisotyöntekijän kanssa ja niin edelleen.
”Helpompi olla läsnä”
Sosiaalisen median kautta nuoret on helppo tavoittaa, mikä on Niemelän mukaan sen etu.
– Sen välityksellä on helppo olla läsnä ja tukea heitä heidän elämässään muulloinkin kuin viikonloppujen nuortenilloissa tai leireillä.
– Lisäksi some on iso mahdollisuus tavoittaa niitä nuoria, jotka eivät välttämättä koskaan tule fyysisesti seurakuntaan. Tämä on avannut aivan uudet ovet kirkon nuorisotyölle, Niemelä hehkuttaa.
Huonojakin puolia sosiaalisessa mediassa toki on.
– Valitettavasti sosiaalisen elämän negatiiviset lieveilmiöt kuten kiusaaminen, ulkopuolelle jättäminen ja yksinäisyys ovat läsnä myös sosiaalisessa mediassa, ja usein ne kertautuvat siellä. Mutta tässäkin on hyvä mahdollisuus tukea niitä nuoria, jotka näistä asioista kärsivät, nimenomaan sosiaalisen median avulla, Niemelä toteaa.
Mikko Mäkelä huomauttaa, että vaikka kiusaamista ja monenlaista epäkohtia esiintyy, valtaosa suomalaisista nuorista voi hyvin.
– Suurin osa nuorista voi paremmin kuin ikinä. Mutta osa voi yhä huonommin ja kymmenen prosenttia erityisen huonosti. Meillä on 18 000 lasta kodin ulkopuolelle sijoitettuna joka vuosi. Kyllä se on aika paljon.
– Kun osalla menee niin hyvin, kuilu kasvaa heidän ja ulkopuolelle jääneiden välillä. Tämä on myös monisukupolvinen kehitys. Pahimmassa tilanteessa nuori kokee, ettei ole toivoa. Pitäisi tarjota muun muassa maksuttomia harrastuksia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus harrastaa jotakin yhteisöllistä juttua, olipa se kulttuuria tai liikuntaa, Mäkelä sanoo.
Ja maksutonta liikuntaahan kirkko järjestääkin. Mäkelän mukaan ”sählykerho on kirkon ydintyötä”.
– Siellä voi herätä kysymys ”miksi järjestätte tällaista, miksi haluatte auttaa”. Silloin evankeliumikin menee eteenpäin.
– 33 senttiä jokaisesta kirkon saamasta veroeurosta menee kasvatus-, nuoriso- ja perhetyöhön, ja se on tosi paljon. Meillä paljon hyvää työtä, johon saa maksutta osallistua. Laadukasta ja katu-uskottavaa toimintaa, Mäkelä kuvailee.
Hänen mukaansa kirkko tekee merkittävää työtä myös nuorten työnantajana.
– Yhdessä vaiheessa Suomi oli tilastollisesti kaikista huonoin siinä, missä vaiheessa nuoret saavat ensimmäiset kesätyönsä. Suhteillahan niitä saa, mutta entä sitten, jos vanhemmat ovat olleet työttömiä? Kirkko onneksi tarjoaa paljon kesätöitä nuorille hautausmailla ja muualla.
Rippikoulu yhä kirkon helmi
Mikko Mäkelä kertoo, että nuoret kipuilevat nykyisessä kuvien kyllästämässä todellisuudessa varsinkin hyväksynnän kanssa. Yleinen kysymys on ”kelpaanko minä?”.
– Meidän tehtävämme on sanoa, että kelpaat. Jumalan luomana olet ihme. Tuemme nuorta kysymyksissä ja mennemme yhdessä eteenpäin. On tärkeää, että jokainen saa kirkossa äänensä kuuluviin.
Varsinkin rippikoulu on Mäkelän mukaan edelleen keskeinen toimintamuoto nuorten saattamiseksi seurakunnan yhteyteen.
– Rippikoulu perustuu kasteteologiaan. Kun kastamme sylivauvoja, seurakunta lupaa myös olla tukena kasteopetuksessa. Rippikoulutyötä on tehty hyvin ja laadukkaasti ja sitä on koko ajan kehitetty. Ei ole jääty poteroihin. Ruotsissa rippikoulun käy alle 30 prosenttia ja meillä 85 prosenttia. Se on suuri siunaus ja rikkaus meille. Ruotsissa ei ole samanlaista isoskäytäntöä kuin Suomessa. Meillä isoset ovat vertaisohjaajia, jotka ovat itsekin kasvamassa ja oppimassa leireillä. On tärkeää, että nuoret puhuvat nuorille, Mäkelä korostaa.
Hän toteaa, että nuoret kaipaavat edelleen evankeliumia samalla tavalla kuin kaikki ihmiset.
– Meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Kun elämme Jumalan kanssa yhteydessä, emme kaipaa sitä, mutta jos emme elä, kaipaamme. Silloin meillä on aukko ja puute. Sitä voi yrittää täyttää korvikkeilla, kuten rahalla tai muulla, mutta kaipaus pysyy. Se kuuluu ihmisyyteen. Ihminen on uskonnollinen. Ihminen kaipaa ilosanomaa – sitä sanaa, että meidät on pelastettu.
– Mielestäni hedelmällinen tapa sille, että evankeliumi etenee, on auttaa ja tukea nuorta hänen kipeissä kysymyksissään. Sitten jatkokysymykset tulevat kuin itsestään: miksi autat? Sellainen tuottaa parhaimmillaan hyvää hedelmää.
Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 8/2018
