Koulua käytiin välillä vain joka toinen päivä. Koulu oli myös sotilaiden käytössä.
– En vieläkään pysty katsomaan sotaelokuvia, Raili Valve, 88, huokaa.
Suomessa asuva Valve kertoo lapsuudenkokemuksistaan jatkosodan aikana Venäjän kanssa vuosina 1939–40. Tuolloin kahdeksanvuotias Raili eli vain reilun 50 kilometrin päässä sotatapahtumista, ja kokemukset siitä ovat edelleen teräviä.
Iltana, jona Helsinkiä pommitettiin, taivas oli punainen hyökkäyksestä.
– Venäläiset pommittivat, sitten pysähtyivät ja taas pommittivat. En tiennyt, miksi. Mutta se oli kauheaa, Raili huomauttaa.
Kaikki lapset eivät kuitenkaan jääneet tuolloin Suomeen. Monet lähetettiin Ruotsiin.
– Isoäitimme ei kuitenkaan sallinut sitä, Raili selittää.
– Hän tiesi, ettei hän ehkä koskaan näe siskoani, veljeäni ja minua. Monet lapset menivät eivätkä koskaan palanneet. He varmaan unohtaisivat suomen kielen kokonaan.
Sodan alkaessa Railin isä lähti taistelemaan ja isoisä oli jo kuollut. Niinpä Railin äidin ja isoäidin tehtävänä oli tarjota jonkinlainen näytelmä tavallisesta elämästä. He asuivat isoäidin talossa, johon kuului yksi erittäin siisti huone ja keittiö. Asunto oli pieni, mutta he saivat sen toimimaan.
Eräs vahva etu sota-aikana oli todellinen yhtenäisyys naapureiden kanssa.
– Olimme riippuvaisia toisistamme, Raili toteaa.
– Se oli niin erilaista kuin nykyään. Silloin oli kuin olisimme kaikki yhtä perhettä. Se toi meille lapsille turvaa, Raili sanoo.
– Kävimme lauantaisin saunassa ja arkisin koulua, mutta sitä oli vain joka toinen päivä. Muina päivinä sotilaat käyttivät kouluamme jostain syystä. En ollut omistautunut oppilas, mutta pärjäsin hyvin, hymyilee Raili.
Kaikki olivat samassa veneessä, joten se vähä, mitä perheellä oli, ei tuntunut poikkeavalta. Perhe piti jokapäiväisten tarpeidensa tyydyttämiseksi karitsoja, sikaa ja kanoja.
– Teimme heinää eläimille. Siskoni Hilkka ja minä emme olisi syöneet kanoja, jos olisimme ymmärtäneet, mistä ruokamme kana tulee. Ja kasvatimme perunoita ja porkkanoita, Raili selittää. Syötävää siis riitti, mutta esimerkiksi makeiset eivät tulleet kysymykseenkään.
Sodan aikana Railin perhe koki varjelusta ja selvisi.
– Meillä oli kristillinen tausta, emmekä menettäneet kotiamme, Raili toteaa.
Sama ei kuitenkaan toteutunut kaikille. Ennen kuin Railin isä lähti rintamalle, hän haki Helsingin rautatieasemalta pari suomalaista sotapakolaista, jotka olivat vähemmän onnellisia.
Asemalta isä löysi äidin ja pojan, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa ja muuttamaan muualle. He seisoivat nyt yksin ja epävarmana siitä, mitä tehdä seuraavaksi.
– Tulkaa meille, isä kehotti.
Valmiiksi ahdistuneet pakoon lähtijät olivat tyytyväisiä, että ylipäätään pääsivät jonnekin.
– He päätyivät asumaan kanssamme koko sodan ajan, Raili selittää.
– Poika Erkki oli minun ikäiseni ja pysyimme ystävinä läpi elämän.
Joskus jopa sodan aikana voi löytää kauniin kukan.
