Kirjoittanut
Liisa Seppänen kirjoitti veteraani Hannes Hynösen elämäkerran. Kirjoitusprosessi oli yhtä aikaa vaikuttava ja lohdullinen kokemus, joka antoi perspektiiviä niin kotimaan historiaan kuin kirjailijan omaan elämäänkin.
Syntyykö onnellisesta ja tyytyväisestä elämästä kiinnostavaa kirjaa? Tätä kirjailija, entinen pappi Liisa Seppänen pohti kerätessään aineistoa sotaveteraani Hannes Hynösen elämästä.
Hynönen oli valloittanut lukuisten suomalaisten sydämet valoisalla asenteellaan Linnan juhlissa vuonna 2014 ja sen jälkeen haastatteluissa toinen toisensa perään.
– Hanneshan itse aina korosti sitä, että mitä tällaista maaukkoa haastatellaan ja kuunnellaan. Että onhan heitä monia muitakin, Seppänen paljastaa.
Oliko ennen kaikki paremmin?
Torpparin pojan tarina vei Seppäsen tutustumaan kotimaan historiaan erityisesti maaseudun näkökulmasta.
– Minua yllätti Suomen köyhyys, ja valtavan nopea rakennemuutos sekä vaurastuminen. Se antoi perspektiiviä sillekin, miksi ihmiset ehkä ovat hukassa. Kaikki on keikahtanut, sielu ei pysy perässä, hän pohdiskelee.
Hannes Hynönen hankki elantonsa viljelemällä maata, ja maaseudun vilkas sosiaalinen elämä näkyi lukemattomina merkintöinä vieraskirjassa. 1960-luvulta lähtien sitä ei enää ojennettu vieraille, ovi kävi harvemmin.
Hynösen lapsuudesta ja yhteisöllisestä maalaiselämästä piirtyy lämmin kuva, vaikka niukkuus tuli tutuksi. Mitä Seppänen itse ajattelee, oliko kaikki ennen paremmin?
– En myönnä, hän vastaa huvittuneeseen sävyyn.
– Mutta muutamista asioita meillä olisi oppimista. Yksi oli käytöstavat. Sitä Hannes korosti lapsenlapsille, vaikkei muuten sormi pystyssä opettanut.
Pappa oli erilainen, hän keskusteli ja kyseli nuorten asioista eikä paheksunut mitään. Sitä hän kuitenkin korosti, että nuoren ihmisen pitää osata käyttäytyä hyvin ja olla kohtelias, koska silloin häntä erehdytään luulemaan viisaaksi! Näin kertoo Hynösen lapsenlapsi Veera.
Toinen kehityskohta on Seppäsen omin sanoin uskontoallergia.
– Johtuuko se siitä, että Suomi on niin nuori kulttuuri ja kansa, ettei osata luontevasti arvostaa omaa kulttuuria ja perintöä? hän pohtii.
Hynösen elämää väritti vahvasti kristillinen vakaumus, joka näkyi miehen tavassa kohdata ja kohdella lähimmäisiä.
Hänen uskonsa kiteytyi kahteen asiaan: Jeesuksen elämä puhutteli häntä, ja hän tunsi Jumalan läsnäoloa arjessa. Samat säilyivät hänelle tärkeinä vanhuuteen saakka.
Lohdullinen matka
Liisa Seppäseen tekivät vaikutuksen erityisesti Hannes Hynösen kunnioitus toisia ihmisiä ja heidän mielipiteitään kohtaan sekä nuoren parin vuolaat rakkauskirjeet. Hannes ja Toini Hynösen kirjeissä näkyivät sodan varjot ja niukkuus: arkit oli kirjoitettu laidasta laitaan.
Mitä merkitsevät tunnekuohut? Ne ovat kuin vaahtoa meren rannassa, jonka aalto huuhtoo pois. Mutta vesi jää: väliin kylmää, väliin lämmintä, joskus iloisesti liplattaa, usein murheesta huokaa. Jos rakkaus on oikeaa, sen pohjasävy säilyy. Arkipäivän vaivoissa koeteltu rakkaus antaa meille joskus myös sunnuntaihetkiä.
Tyytyväisestä ja onnellisesta elämästä sai kuin saikin aihetta kirjaan. Rosot syntyivät lukuisista vastoinkäymisistä ja menetyksistä, jotka eivät kuitenkaan katkeroittaneet Hynöstä.
Kirjoittaminen oli Liisa Seppäselle lohdullinen ja vaikuttava kokemus.
– Onhan se etuoikeus, kun saa rekonstruoida yhden todellisen elämäntarinan syntymästä savusaunassa Mikkelin keskussairaalan aamuun 30. marraskuuta, viimeiseen aamupalaan ja rauhalliseen poisnukkumiseen. Kun saa käydä koko kaaren läpi, tulee eheyttävä ja rauhallinen olo itsellekin, hän kuvailee.
Vielä kirjan julkaisemisenkin jälkeen hän kuuli uusia piirteitä rakastetusta veteraanista jutellessaan tämän pojan Pertin ja miniän Seijan kanssa.
– He muistelivat, että kun puhuttiin jotain vaikeasta asiasta, puhuttiin rauhassa, Seppänen kertoo.
– Mutta aina lopuksi isä-Hannes sanoi, että kyllä tästä selvitään.
Kursivoidut sitaatit ovat Liisa Seppäsen teoksesta Aika velikulta. Hannes Hynösen pitkä taival 1913–2015. Otava 2017.
