Kirjoittanut
Stephen Wanin lapsuus oli täynnä sotaa, nälkää ja kuolemaa. Matka Etelä-Sudanin kaduilta Tampereen Luther-talolle on ollut pitkä, mutta Jumala on pitänyt lapsestaan huolta. Tavalla tai toisella.
Stephen Wanille ei ole ongelma saapua Kangasalta Espooseen lehtihaastattelua varten. Samalla reissulla on tarkoitus käydä katsomassa sähköpyörää. Nyt alla on prätkä, jolla Stephen kurvailee Chili´s -ravintolan pihaan. Hän on vähän myöhässä.
– Afrikkalainen aikataulu! Stephen huudahtaa.
Yritämme syödä ulkona, mutta niin yrittävät ampiaisetkin.
– Oletko allerginen? Stephen kysyy.
Hän ei tiedä syntymäpäiväänsä. Se, että hän tietää sen edes suunnilleen, johtuu polkupyöräonnettomuudesta, jossa olkapää meni sijoiltaan. Ikää arvioitiin sairaalassa luuston perusteella: syntynyt vuosina 1987– 89.
Stephen varttui Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa. Hänen isällään oli Stephenin äidin lisäksi toinenkin vaimo.
– Olimme silti kristittyjä, katolilaisia. Vaimoihin suhtauduttiin kuin omaisuuteen. Avioliitto oli sopimusasia. Isälläni on ollut neljä vaimoa.
– Isoveljeni kuoli syntymäni aikoihin.
Stephenin lapsuudessa Sudanissa oli sisällissota ja nälänhätä. Etelä-Sudan itsenäistyi vasta vuonna 2011.
– Muistan, kun olen äitini sylissä ja juoksemme pommisuojaan.
Tähystäjä puussa
Stephenin vanhemmat erosivat pian pojan syntymän jälkeen, ja Stephen eli kahdessa perheessä: kodissa, jossa asuivat äiti ja mummo sekä isän toisen vaimon perheessä.
Stephenin isä oli Sudanin valtiolla töissä. Hänellä oli yhteensä 22 lasta.
Isä antoi toiselle vaimolleen rahaa, jolla olisi tarkoitus maksaa Stephenin koulumaksut, mutta vaimo sijoitti rahat omien lastensa tarpeisiin.
– Isäni oletti koko ajan, että käyn koulua. Todellisuudessa minut pakotettiin päivisin puuhun tähystämään, etteivät linnut tule syömään maissipeltoa. Ruokaa oli vähän. Naisen omat lapset saivat ruokaa, minä en. Sain ehkä joskus mangoa.
Velipuolet pahoinpitelivät Stepheniä.
– He löivät päätäni seinään ja työnsivät sormeni pistorasiaan. Kun lähdin öisin ulos karkuun, he ottivat minut kiinni ja sitoivat sängyn alle. Olin ehkä 6-7-vuotias.
– Kun äitini viimeisen kerran tuli hakemaan minua isältäni, olin menettänyt painoa. Äitini putosi polvilleen ja itki. Hän otti minua kädestä kiinni, eikä enää koskaan lähettänyt minua isäni kotiin.
Niihin aikoihin Stephenin äidin elämässä alkoi alamäki. Hän menetti työpaikkansa ja alkoi myydä kotona tekemäänsä kaljaa.
– Kun yritys ei menestynyt, äitini alkoi itse juoda.
Sitten Stephenin pikkuveli sairastui.
– Mikään ei pysynyt hänen sisällään. Äitini meni asioille, ja minun piti yrittää ruokkia veljeäni. Kun äitini tuli kotiin, hän löysi pikkuveljen velttona sylistäni ja hänet vietiin sairaalaan. Illalla hän menehtyi.
Äiti ei enää osannut pitää huolta Stephenistä.
– Elin kadulla.
Pellot ja navetat
Vuonna 2001 Stephenin serkku ja tämän puoliso olivat lähdössä kiintiöpakolaisina Egyptistä Suomeen.
– Serkkuni, jota sanon siskokseni, otti minut mukaansa ja ryhtyi huoltajakseni.
Stephen oli 10-vuotias, kun kone lähestyi Kruunupyyn kenttää.
– Näin peltoja ja pieniä navettoja. Luulin, että suomalaiset asuvat niissä.
Kokkolan seurakunta oli vastassa.
– Osallistuin viikoittain seurakunnan kerhoon. Minulla oli lapsen usko.
Ei ollut helppo sopeutua Suomeen. Stephen kohtasi paljon rasismia.
– Tappelin päivittäin ja hajotin opettajan auton lasit. Siskoni oli usein opettajanhuoneessa keskustelemassa tilanteestani.
Samoihin aikoihin Stephen tutustui seurakunnassa nuorisotyöntekijäpariskuntaan nimeltä Hyväriset.
– Kävin heillä usein. Sain leikkiä rauhassa. Hyväriset ryhtyivät lopulta huoltajikseni ja ottivat minut heille asumaan. Olin ehkä 13-vuotias ja yläasteella. Asuin heidän luonaan 4-5 vuotta.
Yläaste oli tästä huolimatta vaikeaa aikaa.
– Lapsuudessani jouduin rakentamaan muurin ympärilleni. Jo se, että minua katsottiin kieroon, oli minulle uhka. Vaadin molemminpuolista kunnioitusta, ja se päti myös opettajiin. Sain opettajiani itkemään.
– Sydämeni oli täynnä vihaa.
Prikaatin urheilupriimus
Armeijaa varten piti päästä parempaan kuntoon. Stephen muutti siskonsa perässä Tampereelle vuonna 2012.
– Olin Vaasassa aloittanut kuntonyrkkeilyn.
Tampereella Stephen alkoi nyrkkeillä tosissaan. Hän alkoi myös juosta. Vuonna 2013 hän meni armeijaan.
– Minulla oli Suomen paras nyrkkeilyvalmentaja. Armeijan aikana kuljin Hämeenlinnasta Tampereelle treeneihin. Olin prikaatimme urheilupriimus.
– Jumala alkoi kääntää elämäni suuntaa urheilun kautta. Se toi merkitystä ja iloa.
Samalla alkoi hengellinen etsintä.
– Soitin suomalaiselle äidilleni ja sanoin, että etsin Jumalaa. Hän sanoi minulle, että voi rakas poika, Jeesus on se, joka etsii kadonneita lampaita. Se oli minulle käännekohta.
Stephen alkoi käydä helluntaiseurakunnassa.
– Koin siellä paljon hyvää, mutta en kotiutunut sinne. Aloin kuitenkin tajuta, mitä armo on. Aloin ymmärtää Jeesuksen Kristuksen merkitystä.
– Hyvin läheiseksi tuli Roomalaiskirjeen luku 12, ”Uusi elämä”. Olin nälkäinen uskossani ja rukoilin lisää Jumalan tuntemusta.
Eräänä päivänä kadulla kävellessään Stephen näki valkoisen ristin. Ovessa luki ”Luther-talo”. Siellä oli käynnissä Sleyn Tampereen Evankelisten Opiskelijoiden ilta.
– Vastaanotto oli lämmin. Kaikki kättelivät minua. Laulettiin ihania lauluja. Lasse Räty oli seurakunnan pastori ja sanoi olevansa lähdössä Etelä-Sudaniin opettamaan pappeja
– Voitko kuvitella!
Stephen löysi paikkansa.
– Pääsin syvemmälle Jumalan valtakunnan salaisuuteen.
– Lasse on nyt perheystävämme. Ihailen hänen viisauttaan, nöyryyttään ja palvelusintoaan.
TEKSTI: Petri Vähäsarja
Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 19/2024.
