Kirjoittanut
Topias Tanskanen analysoi artikkelissaan Valtteri Juveliuksen vaiherikasta elämää Timo R. Stewartin teoksen pohjalta. Kirjailija ja kääntäjä Juvelius oli ensimmäisiä Jerusalemin alueella liikkuneita suomalaisia.
Törmäsin itse ensimmäisen kerran Valter Juveliukseen (1865–1922) yllättäen vuonna 2017 lukiessani Åbo Akademissakin toimineen eksegetiikan professori Rafael Gyllenbergin (1893–1982) suomalaisen eksegetiikan historiikkia Helsingin Vanhan testamentin eksegetiikan professori A. F. Puukon (1875–1964) juhlakirjassa. Silmiini sattui lyhyt pätkä:
Lopuksi lienee kai vielä mainittava Valter Juveliuksen (Juvan) väitöskirja Judarnas tideräkning. Hän teki myös seikkailurikkaan yrityksen kaivausten suorittamiseksi Jerusalemin tempperivuorella (1910–1911).
Kiinnostukseni heräsi tietenkin heti. Kuka tämä Juvelius on, ja onko hän sukua ehkä kuuluisalle arkkipiispanakin olleelle Mikko Juvalle (näin on)? Miksi Gyllenberg ikään kuin kierrellen ja kaarrellen mainitsee Juveliuksen väitöskirjan? Ennen kaikkea, mikä tämä seikkailurikas kaivausyritys maailman uskonnollisesti ja poliittisesti kuumimmassa paikassa oikein piti sisällään? Miksi en tiennyt tästä mitään?
Tämän jälkeen törmäsin Juveliukseen kaikkialla. Anoppilassa jouluna 2017 otin sohvapöydältä sattumanvaraisesti käsiini Runebergin joulurunokirjan. Suomentajana toimi sama Valter Juva. Lukiessani sattumoisin itämaisten kielten professorin, arkeologi Aapeli Saarisalon (1896–1986) omaelämäkertaa Rymättylän räätälin poika (1975), sama nimi osui silmään varsin negatiivisessa sävyssä. Olin jokunen vuosi aiemmin lukenut Kirsi Valkaman ASOR:n (American Schools of Oriental Research) blogikirjoitusta, jossa hän mainitsi, että professori Artur Hjelt (1868–1931) oli ehdottanut Saarisalolle luvan hankkimista Kuolleenmeren vieressä sijaitsevan luostarin jäännösten tutkimiselle. Tämä lupa häneltä evättiin. Rymättylän räätälin poika (ss. 97–98) selittää syyksi erään Juveliuksen:
”Jerusalemissa olin ollut kosketuksessa hallituksen muinaistieteelliseen virastoon. Omin lupineni en ollut halukas Qumranin seudulle menemään, sillä silloin kun turkkilaisten valtakausi oli juuri päättynyt, olivat englantilaiset tarkkoja vieraitten liikkuma-alueista. Viraston päällikkö Richmond varoitti minua ankarasti sinne lähtemästä monestakin syystä.
– Muhamettilaisilla on näillä main pyhiä paikkoja muun muassa Mooseksen hauta, eikä heitä sovi loukata. Sitäpaitsi Kuolleen meren ilmasto on erittäin kuuma. Rosvot ovat jo tyhjentäneet kaikki luolakätköt ennestään.
Suurimpana esteenä päällikkö toi eteeni suomalaisen tutkijan Valter Juveliuksen, joka ennen sotaa oli tutkinut luolia ja maanalaisia käytäviä sekä Qumranin suunnalla että Jerusalemissa. Loppuponsi keskustelullemme oli tämä:
-Emme halua tänne toista suomalaista ärsyttämään seudun kiihkomielisiä arabeja, menkää Galileaan, siellä on laajoja alueita ilman arabeja.”
Saarisalon mukaan Juveliuksen torppailut olivat siis syynä siihen, että hän ei päässyt Qumrania kaivelemaan parikymmentä vuotta ennen kuin tarinan mukaan beduiinipojan summamutikassa heitetty kivi räsäytti saviruukun mäsäksi ja Kuolleenmeren kirjakääröt näkivät jälleen päivänvalon lähes 2000 vuoden jälkeen. Saarisalo totteli viranomaisen käskyä ja väitöskirja The Boundary Between Issachar and Naphtali: An Archaeological and Literary Study of Israel’s Settlement in Canaan (1927) syntyi kenttätutkimuksella Galilean muinaisesta topografiasta.
Tarkoituksenani oli kirjoittaa Juveliuksesta artikkeli Perustaan, mutta se jäi kesken. Osasyynä oli muiden kiireiden lisäksi ennen kaikkea se, että Juveliuksen toimista oli jäänyt jälkeen paljon ristiriitaista tietoa – ei vähiten Juveliuksen pseudonyymillä Heikki Kenttä kirjoittaman Valkoinen kameli – ja muita kertomuksia itämailta (Otava, 1916) takia. Onneksi en astunut miinaan. Oman köykäisen yritykseni sijaan saan nyt suositella Perustan lukijoita tarttumaan VTT Timo R. Stewartin teokseen. Se on kirjoitettu taitavasti ja erityisesti aikalaislähteet on dokumentoitu hyvin kattavasti. Stewart ei suotta saanut kirjastaan palkinnoksi Lauri Jäntin säätiön kirjallisuuspalkintoa ja ollut myös Tieto-Finlandia -ehdokkaana.
Pitkä johdanto yllä sallittaneen, koska Stewart ei tätä Juvelius–Saarisalo–Qumran-yhteyttä pientä mainintaa lukuun ottamatta kirjassaan noteerannut. Se jäänee historian jossitteluksi, millaista suomalainen Qumran-tutkimus olisikaan, jos Saarisalo olisi saviruukut jo 1920-luvulla löytänyt. Kuolleenmeren kääröjen matka on itsessäänkin kuin dekkarista. Sitä valottaa muun muassa Frank Moore Cross (1921–2004) Biblical Archaeology Review-lehden (BAR) perustajan, Hershel Shanksin haastattelukirjassa Frank Moore Cross: Conversations With a Bible Scholar (BAR, 1994).
Juvelius ja juutalaisten ajanlasku
Stewartin kirjan alkuosa keskittyy Valter H. Juveliukseen, joka syntyi Viipurissa maanmittarin pojaksi. Isänsä jalanjälkiä seuraten, isäukon hieman turhankin jämäkän ohjauksen siivittämänä, Juveliuksestakin tuli maanmittari. Yksinäisillä maanmittauskeikoillaan Juvelius lueskeli joka metsätuvassa ja torpassa löytyvää kirjaa: Raamattua. Stewartin mukaan Juvelius ei ollut niinkään uskonnollinen, mutta Juvelius oli nuorempana kääntänyt paljon runoilijoita suomeksi (Viktor Rydberg ja Sakari Topelius), jotka itse olivat kiinnostuneita mystiikasta ja juutalaisuudestakin.
Lopulta Juvelius tutki kirjaa niinkin innokkaasti, kiinnostuen erityisesti ajanlaskuun ja vuosilukuihin liittyvistä ongelmista, että hän onnistui väittelemään tohtoriksi vuonna 1906 teoksellaan Judarnes tideräkning i ny belysning: Uppställning af babyloniska konungalängderna jämte kronologiska data från hebreiska folkets forntid till seleukidernes och befrielsens æra (lukija voi ladata digitoidun version archive.orgista). Vastaväittäjänä oli Saarisalon edeltäjä, suomalaisen assyrologian grand old man, professori Knut Tallqvist (1865–1949). Juvelius oli tätä ennen myös julkaissut runokokoelmia, kääntänyt runoja ja tympääntynyt maanmittarina toimimiseen.
Juvelius oli samaan aikaan myös uskonut löytävänsä salakirjoituksen erityisesti Hesekielin, 5. Mooseksen kirjan, Nehemian kirjan ja Sirakin kirjan teksteistä. Salakirjoituksen taustalla oli Juveliuksen Mishnasta seuraavalla tavalla kääntämä katkelma: “Luomisen Peruskirjaa ja Taivaanvaunun Kirjaa ei saa selittää kenellekään; niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan.” (Riikka Tuori ja Tapani Harviainen kääntävät kohdan toisin) Taivaanvaunun kirja liittynee selkeästi Hesekieliin ja Luomisen peruskirjan Juvelius tulkitsi laveasti Mooseksen kirjoiksi. Juvelius luki sitten myös Talmudia ja kabbalistista Zoharia ja vakuuttui salaviestien olemassaolosta. Hän päätteli, että muinaiset kirjurit olisivat kätkeneet liitonarkun kätköpaikan salaviestin stenografisella menetelmällä muun muassa Hesekielin kirjan tekstiin. Ajatuksena oli, että sanoma alkaa tietyn sanan ensimmäisestä konsonantista. Seuraava salakirjoituksen konsonantti tulee kahden sanan päästä kolmannen sanan ensimmäisestä kirjaimesta, sitten kolmen päästä, aina seitsemään saakka. Seuraava sykli alkaa sitten taas heti seuraavan sanan ensimmäisestä konsonantista. Näin saadaan sitten muodostettua salaviestin hepreankieliset konsonantit.
Ongelmaksi tulee kuitenkin erityisesti heprean kohdalla, että konsonanttitekstiin pitää vielä itse miettiä vokaalit sekä sanojen rajat. Näin Juvelius toimi omien taitojensa varassa. Hän esitteli tätä salaista teoriaansa myös Tallqvistille, joka ei siitä vakuuttunut. Ongelmana oli jo väkinäinen syntaksi ja varsin vahva tulkinnanvaraisuus.
Juvelius kuitenkin uskoi, että papisto on salakirjoituksen avulla piilottanut temppeliarkiston ja liitonarkun koordinaatit Raamattuun. Taustaoletuksena tälle oli samalla se, että konsonanttiteksti olisi pysynyt täsmälleen samana aina ensimmäisen temppelin tuhon ajoilta 600-luvulta eKr. Tallqvistin nihkeä suhtautuminen lienee vakuuttaneen Juveliuksen siitä, että teoriaa ei kannattanut ainakaan vielä julkaista. Sen sijaan kätkön esiin kaivaminen osoittaisi myös hänen teoriansa todeksi.
J.M.P.V.F. Syndicate ja Ofelin kaivaukset
Juvelius onnistui ystäviensä kanssa saamaan Englannista tukea erityisesti paroni-upseeri Montagu Parkerilta (1878–1962). Muodostettiin syndikaatti ja eri vaiheiden jälkeen siihen aikaan Viipurin kansanopiston rehtorina toiminut Juvelius sai anottua syyslomaa ja matkustettua syndikaatin jäsenten ja muutaman palkkalaisen kanssa kaivausten tieteellisen johtajan ominaisuudessa Jerusalemiin.
Juveliuksen mukaan oli olemassa kolme reittiä kätköön. Ensimmäinen oli Marian lähteen lähellä. Se oli kuulemma helpoin. Toinen sisäänkäynti olisi ollut Hakeldamassa (ruotsalainen Henning Melander oli tätä ehdottanut jo Juveliusta aiemmin), mutta se olisi vaarallinen. Kolmas olisi Temppelivuorella, missä kaivaminen olisi lievästi sanottuna riskialtista.
Syndikaatti oli lunastanut eri vaiheiden jälkeen maat ensimmäisen sisäänkäynnin kohdalta ja palkannut paikallisen Siwanin kylän asukkaat kaivauspuuhiin. Kun vuosien 1909 ja 1910 kaivaukset eivät tuottaneet tulosta, keväällä 1911 – Juvelius oli tällöin Suomessa – Parker päätti kokeilla hommaa nopeuttaakseen kolmatta reittiä, kiellettyä Temppelivuorta.
Kalliomoskeijan ollessa remontissa Parker lahjoi kuvernöörin ja vartijat ja teki kaivauksia öisin moskeijassa, sen keskellä olevassa pienessä luolassa. Viimein joku yövartija, jota ei ehkä ollut lahjottu tai joka päätti lahjoituksen olleen liian pieni, keskeytti pyhäinhäväistyksen. Parker ja kumppanit pakkasivat kapsäkkinsä ja lähtivät lipettiin, kuitenkin varsin hallitusti eikä suinkaan häntä koipien välissä.
Vähitellen maailman lehdistöön alkoi ilmestyä uutisia englantilaisesta retkikunnasta, joka lastasi Jaffassa huvipurteen matka-arkkuja ja pakeni maasta. Ajateltiin, että retkikunta oli varastanut Daavidin ja Salomonin aarteita tai kallisarvoisia käsikirjoituksia. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Jerusalemissa mellakoitiin, enkä yhtään ihmettele miksi.
Tietämättömänä tästä kaikesta Juvelius joutui antamaan suomalaiselle lehdistölle omia lausuntojaan. Olihan hän tuttu suomalaisille. Myöhemmin Parker vielä halusi palata Jerusalemiin, mutta ei onnistunut. Osasyynä lienee jo ensimmäinen maailmansota ja Osmannien valtakunnan hiljainen tuhoutuminen.
Retkikunnan saavutukset eivät kuitenkaan olleet aivan mitättömiä, vaikka motiivit olivatkin mitä olivat. Kaivaukset Marian lähteellä saivat aikaan muun muassa sen, että Hiskian tunneli tyhjennettiin hiekasta. Itsekin pääsin vuonna 2017 kävelemään tämän tunnelin läpi, kiitos Juveliuksen ja kumppanien! Dominikaani-isä Vincent oli aikansa parhaita Palestiinan arkeologian asiantuntijoita. Hän sai luvan dokumentoida tarkasti kaivaukset. Raportit ilmestyivät hyvin dokumentoituina varsin nopeasti kaivausten jälkeen. Kaivaustulokset antoivat myös viimeisen silauksen Daavidin ajan kaupungin geografiselle sijoittamiselle. Kuuluisa arkeologi Ronny Reich näki raportit niin tärkeiksi, että käänsi ne hepreaksi vielä vuonna 2008. Dokumentointia ei suinkaan pidetty 1900-luvun alussa niin tärkeänä kuin onneksi nykypäivän arkeologiassa.
Ruusuja ja risuja
Stewartin kirjan vahvuus on erityisesti aikalaiskuvaus. Hän yhdistää tarinan paljon paremmin omaan aikaansa kuin muut Juveliuksen ja Parkerin retkikuntaa käsitelleet ja välttelee anakronismeja. Monet kuvat ja näytteet muun muassa sen ajan lehtikirjoituksista ovat paitsi hauskoja, myös ajankuvaa hienosti avaavia.
Joissain kohdin näkee, että Stewart kulkee itselleen vieraammissa maisemissa. Erityisesti tämä koskee muun muassa Vanhan testamentin eksegetiikan historiaa ja myös nykypäivää. Eksegetiikassa ollaan tällä hetkellä hyvin erimielisiä etenkin pakkosiirtolaisuutta edeltäneestä ajasta. Stewartin tekstistä saa kuitenkin esimerkiksi kuvan, että liitonarkun olemassaolokin on varsin kyseenalaista. Itse olen lukenut varsin paljon tutkimuskirjallisuutta, jossa näin ei suinkaan ole laita (esim. Tryggve N.D. Mettinger). Tutkimustulosten esittely on siis mielestäni paikoin yksipuolista.
Toisena esimerkkinä Stewartin määrittelyt “historiallis-kriittisestä” metodologiasta ampuvat hieman ohi. Tekstikritiikistä – joka karvalakkimallina tarkoittaa siis varhaisimman tekstimuodon määrittelemistä käsikirjoitusten valossa – puhuessaan hän sekoittaa sen Julius Wellhausenin harjoittamaan kirjallisuuskritiikkiin, jossa eritellään esimerkiksi Pentateukin eli Mooseksen kirjojen eri lähteitä, joista viimeisin versio olisi koostettu karrikoiden leikkaa-liimaa -mentaliteetilla.
Lopun kirjallisuusluettelosta käykin ilmi, että paikoin Stewart nojautuu eksegetiikan historian ja nykyhetkenkin suhteen vain muutamaan teokseen. Esimerkiksi kronologian suhteen Antti Laaton Guide to Biblical Chronology (2015) olisi ollut hyödyllinen Stewartille, ja miksipä ei jokin isagoginen (johdatteleva) johdantoteos Vanhaan testamenttiin näin yleisestikin.
Omimmillaan Stewart taas on käsitellessään (kristillistä) sionismia. Se ei sinänsä liene yllätys, onhan hän väitellyt aiheesta. Itselleni esimerkiksi uutta oli niin kutsutut “brittiläiset israelilaiset” – ryhmittymä, joka uskoi englantilaisten olevan muinaisen Israelin kadonnut heimo ja samalla kyseenalaisti juutalaisten olevan sellainen. Muistan itsekin lapsuudesta, kuinka puhuttiin joidenkin suomalaisten olevan kadonneen Israelin heimojen muinaisia jälkeläisiä; ja kyllä suomenkin uskottiin aikanaan olevan heprean kanssa sukulaiskieli. Pienenä piikkinä Stewartille olisi ollut hyvä lopussa sionismista ja erityisesti kolmannesta temppelistä unelmoivasta Temple Institutesta kirjoittaessaan tutustua myös Mia Andersśen-Löfin aihetta käsittelevään väitöskirjaan May He Speedily Come: A Comparative Study on Hardal and Haredi Understandings of Exile and Redemption (Åbo Akademi, 2017).
Lopuksi
1970-luvulla Voitto Viro julkaisi Suomen Kuvalehdessä joitakin otteita Juveliuksen salakirjoitusmuistiinpanoista. Nähtyään Viron artikkelin Tapani Harviainen kokeili samanlaista salakirjoitusmenetelmää muun muassa moderniin jerusalemilaiseen kirjamainokseen, josta saattoi myös tulkita vastaavanlaisen kryptisen viestin. Juveliuksen salakirjoitussysteemi ei tainnut lopulta olla kauhean tieteellinen.
Sivukommenttina aikalaiskuvauksissa paistaa ikävällä tavalla silmään antisemitismi. Juveliuksellakin oli omat, ei mitenkään maarittelevat ennakkokäsityksensä juutalaisista.
Stewartin teos vie lukijan rennolla otteelle aikamatkalle. Tätä kirjaa lukiessa Indiana Jones vaikuttaa halvalta kopiolta. Ja ehkäpä Harrison Fordin yksi muistettavimmista hahmoista on osittain saanut innoituksensa suomalaisesta maanmittaajasta, joka muistetaan myös runostaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puu.
Topias Tanskanen
TM
Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Helsinki: Gaudeamus, 2020. 390 s.
Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 2/2021
