Kirjoittanut
Vapaakirkon työntekijäkoulutuksessa tähdätään entistä kokonaisvaltaisempaan sielunhoidon koulutukseen. ”Yksi seurakuntakentän liian vähän käytetty vahvuus on se, että seurakunta voi olla perhe”, kiteyttää opintojohtaja Markus Nikkanen.
Pastoraalityö on sana, jota opintojohtaja Markus Nikkanen käyttää puhuessaan Suomen teologisen opiston sielunhoidon koulutusuudistuksesta. Käsite juontaa juurensa englannin ilmaisusta pastoral care, joka käytännössä tarkoittaa ihmisten henkisten ja hengellisten tarpeiden kohtaamista ja paimenuutta.
Sana kääntyy suomeksi sielunhoidoksi, mutta uudistuksella tähdätään laajempaan, kokonaisvaltaisempaan otteeseen kuin luottamukselliseen keskusteluun pastorin tai sielunhoitajan kanssa.
– Ehdottomasti arvostamme ja tutustumme jatkossakin myös perinteisempiin sielunhoidon näkemyksiin, mutta haluamme holistisemman otteen, Nikkanen selventää.
Oma linja pastoraalityölle
Ennen kaikkea tavoitteena on auttaa työntekijöitä johtamaan seurakuntaa yhteisöksi, jonka jäsenet tukevat toisiaan ja osaavat reagoida vaikeisiin tilanteisiin rakentavasti. Samalla halutaan lisätä ymmärrystä yleisimmistä mielenterveyden häiriöistä kuten ahdistuksesta ja masennuksesta sekä käydä läpi kirjoa, joka pastorintyössä tulee vastaan — aina avioliittoa suunnittelevien opastuksesta perheväkivallan uhrien ja läheisensä menettäneiden kohtaamiseen.
Sielunhoitoa opetetaan nykyisellään kolmen kurssin verran, ja määrä säilyy ennallaan. Tulevaisuudessa siintää kuitenkin pastoraalityön linja lapsi- ja nuorisotyön sekä lähetystyön erikoistavien opintojen rinnalle.
– Jatkossa voisi olla ratkaisu- ja voimavarakeskeinen pastoraalityö yhtenä erikoistumisalueena, ja siitä voisi saada myös lyhytterapiapätevyyden, Nikkanen hahmottelee.
Opintojen lähestymistapana on ratkaisukeskeisyys. Siinä korostetaan mahdollisuuksia ja ihmisen omia kykyjä ongelmien selvittämisessä. Menneisyyttä tarkastellaan voimavarana ja ihmistä tuetaan ottamaan vastuuta asioistaan ja uskomaan itseensä.
Yhteys on seurakunnan vahvuus
Markus Nikkanen uskoo, että seurakunnassa piilee enemmän mahdollisuuksia kuin yksilökeskeisessä kulttuurissamme oivallammekaan.
– Yksi seurakuntakentän liian vähän käytetty vahvuus on se, että seurakunta voi olla perhe, yhteisö, Nikkanen kiteyttää.
Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista, jonne Nikkaset muuttivat vain vähän ennen esikoisen syntymää. Kun lapsi oli syntynyt, seurakuntalaiset — jopa entuudestaan tuntemattomat — toivat pyytämättä ovelle ruokaa parin viikon ajan.
Tällaista ajattelua hän haluaisi nähdä lisää Suomessakin.
