Kirjoittanut
Usein uskonto näyttäytyy ahdasmielisen yhteisön, ankaran isähahmon tai häiriintyneen murhaajan muodossa. Kuvaukset kirkon työntekijöistä ovat usein sympaattisia, mutta pinnallisia.
Faith and Media Initiativen (FAMI) vastikään tekemän kansainvälisen kyselyn mukaan huomattava osa ihmisistä kokee viihteen tarjoaman kuvan uskonnoista ja uskosta olevan liian stereotyyppinen ja yksipuolinen. Useimmat ihmiset haluaisivat oppia eri uskontraditioista myös viihteen avulla. Suomi ei ollut mukana tutkimuksessa, mutta täällä näkyvät viihteessä samansuuntaiset trendit kuin globaalisti, erityisesti muissa länsimaissa.
Ahdistavia yhteisöjä, ankaria isiä ja sairaita murhaajia
Suomen viihdekentällä uskonnolliset yhteisöt kuvataan usein negatiiviseen sävyyn tai ne ovat toiminnaltaan jollain tavalla epäterveitä. Jos joku kuuluu johonkin konservatiivisempaan yhteisöön, hän kokee yleensä tarvetta irtautua siitä. Näin esimerkiksi Dome Karukosken vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen sijoittuvassa Kielletyssä hedelmässä (2009) ja Zaida Bergrothin unisaarnaajana tunnetun Maria Åkerblomin lahkosta kertovassa Marian paratiisissa (2019).
Suomalaisille tuttu aihe on myös ankara ja uskonnollinen – usein henkisesti epätasapainoinen – isähahmo. Sellainen on muun muassa väkivaltainen ja Raamatulla julmia kasvatusmetodejaan perusteleva isä Aleksi Mäkelän elokuvassa Pahat pojat (2003) sekä Munkkivuori-sarjan (2022) kylmä isä, joka on Jehovan todistaja.
Monien rikossarjojen käsikirjoittajat saavat materiaalia uskonnollisuudesta: uskontoa sairaalloisesti tulkitseva tappaja surmaa väärintekijöitä tai oudossa lahkossa kuolee ihmisiä mystisesti. Suomalaisessa viihteessä tällaisia elementtejä löytyy muun muassa sarjoista Sorjonen, Karppi ja Kaikki synnit sekä Olli Saarelan elokuvasta Harjunpää ja pahan pappi.
Mieto uskonnollisuus sallittua
Ihmisten saama käsitys uskonnosta ei voi olla kokonainen mikäli siitä ovat esillä vain negatiiviset tai haastavat puolet. Positiivisessakin mielessä kuvattua uskonnollisuutta saa Suomen viihdekentällä olla jonkin verran, jos se on tarpeeksi mietoa ja ihmistä tukevaa eikä aiheuta mielipahaa tai rajoita yksilön elämää. Tällainen on esimerkiksi Pelastusarmeijan ja sen jäsenten kuvaus Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002).
Jonkin verran löytyy myös muita positiivisia kuvauksia kirkon työntekijöistä. Niissäkin usko näyttäytyy useimmiten kevyesti ja harmittomasti. Maalaiskomediasarja Vain muutaman huijarin tähden (1998) ja sen jatko-osat toivat ruutuihin kaupungista maalle muuttavan sinisilmäisen nuoren papin sekä alkoholisoituneen paikallisen kanttorin.
YLE:n pitkäaikaisessa draamasarjassa Kotikatu (1995-2012) nähtiin vakituisina hahmoina peräti kaksi pappia ja suntio. Nimensä mukaisesti Karjalaan sijoittuvassa Karjalan kunnailla -sarjassa (2007-2012) yhtenä roolihahmona oli niinikään ortodoksinen pappi.
Uskonnollinen kehys ilman uskonnollista sisältöä
Arkinen inhimillisyyttä korostava kuvaus voi parhaimmillaan toimia stereotypioita vähentävänä vaikkapa kirkon työntekijöihin tai johonkin uskonnolliseen yhteisöön liittyen, vaikka syvällisempi ulottuvuus jääkin puuttumaan. Kokonaisvaltaiseen uskon ymmärtämiseen sillä ei kuitenkaan pääse, vaikka esimerkiksi Kotikadussa olikin pyrkimystä käsitellä pappishahmojen kautta myös syvällisempiä kysymyksiä kuten eutanasiaa.
Hyvinkin selkeän uskonnolliset kulissit voivat siis toimia kehyksenä kertomukselle jostain aivan muusta kuin varsinaisesti uskontoon liittyvistä asioista, mikä näkyy ehkä selkeimmin Aku Louhimiehen Riisutussa miehessä (2006), jossa nelikymppinen kirkkoherra etsii omaa tietään ja identiteettiään ulkoisten vaatimusten ristipaineessa. Myös rippikoululeirille sijoittuva Ulla Heikkilän nuortenelokuva Eden (2020) on puitteiltaan mitä kristillisin, mutta pohjimmiltaan nuorten kasvutarina.
Kristillisyyden häivyttäminen
Tuoreessa Tiina Lymin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Myrskyluodon Maija -elokuvassa näkyy hyvin ahvenanmaalainen 1800-luvun kristillisyys. Sen lisäksi elokuvassa on haluttu korostaa Maijan uskoa luonnonhenkiin ja enteisiin. Alkuperäisissä Myrskyluodon Maijasta kertovissa Anni Blomqvistin romaaneissa Maija kuvataan nimenomaan vakaana kristittynä, vaikka elämän koettelemukset haastavatkin välillä luottamuksen Jumalaan.
Taikauskosta on tehty elokuvassa symboli Maijan irtautumiselle ja itsenäistymiselle suhteessa lapsuuden perheeseen ja yhteisöön. Eristäytyneelle saarelle muuttaessaan hän ymmärtää, että siellä hänellä on vapaus olla minkälainen itse haluaa ja uskoa miten haluaa. Peiliinkin saa katsoa ilman syyttelyä syntiin lankeamisesta.
Jostain syystä elokuvan tekijät ovat mieluummin tehneet Maijasta vahvasti taikauskoisen kuin muuttaneet hänen kristillisiä näkemyksiään sallivampaan ja rennompaan suuntaan.
Kristillisiä teemojakin löytyy
Tämän hetken merkittävimpiin kuuluva elokuvaohjaaja Klaus Härö on avoimesti kertonut olevansa tunnustava kristitty. Hänen elokuvissaan kristillisyys näkyy kuitenkin enimmäkseen elokuvien tarinoiden taustalla kulkevissa teemoissa eikä aiheissa, lukuun ottamatta elokuvaa Postia pappi Jaakobille (2009), jossa käsitellään pappishahmon kautta sekä anteeksiannon että uskon kysymyksiä.
Myös Olli Saarelan elokuvista on löydettävissä kristillistä symboliikkaa ja tematiikkaa, mikä heijastuu esimerkiksi elokuvien hahmoissa ja kuvien näytteillepanossa. Eräs tällainen on Rukajärven tiessä (1999) sotilaiden syödessä viimeistä ateriaa ennen taisteluun lähtöä samanlaisessa asetelmassa kuin Jeesus ja opetuslapset Da Vincin Viimeisessä ehtoollisessa.
Saarelan elokuvassa Lunastus (1997) tarkastellaan papin uskonkysymyksiä Suomen sisällissodan aikana. Jo aiemmin mainittuun Saarelan ohjaamaan Harjunpää ja pahan pappi -elokuvaan on pyritty tuomaan myös positiivisempia uskonnollisia tasoja, vaikka sen pääpaino onkin murhaajan häiriintyneessä suhteessa uskontoon.
Tarvitaan totuuteen perustuvaa kuvausta
Uskonnolliset teemat ja symboliikka eivät yksinään riitä poistamaan ihmisiin tai uskontoon liittyviä stereotypioita. Tarvitaan myös asiallisia kuvauksia uskontoa harjoittavista ihmisistä, jotta FAMI:n tutkimuksessa esille tullut toive totuudenmukaisemmasta uskontokuvauksesta toteutuisi.
Poikkeuksellinen elokuvaproduktio on vuonna 2021 ilmestynyt joukkorahoituksella ja pääosin amatöörivoimin tuotettu rohkean kristillinen lastenelokuva JP ja murtovaras. Jani Korhosen ohjaamassa elokuvassa lasten muodostama salapoliisiryhmä Jeesuksen poliisit ratkoo yhdessä rikoksia käyttäen avukseen rukouksen voimaa. Sympaattinen, mutta valitettavan naiiviksi jäänyt elokuva pääsi jopa elokuvateatterilevitykseen.
FAMI:n mukaan paras tapa varmistaa ajankohtainen ja totuudenmukainen kuva uskonharjoittajista olisikin palkata tuotantoon asiantuntijoita tai ihmisiä, jotka itse edustavat kyseistä traditiota. Parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi lienee kuitenkin hyvä välttää työryhmän koostumista ainoastaan samalla tavalla ajattelevista.
Lähteet:
www.faithandmedia.com/research/harrisxentertainment
Sofia Sjö: Paha uskonto – uskonnollinen problematiikka suomalaisissa elokuvissa/Media & viestintä 36 (2013).
