Kirjoittanut
Poikansa itsemurhan jälkeen Jukka Ikonen huomasi, ettei surusta ole tarkoitus päästä yli. Nyt hän haaveilee siitä, että voisi tehdä lauluja, joista kaikki tulevat iloisiksi.
Kun saavun Jukka ”Napo” Ikosen taloon Keravalla, Ikonen tarttuu kitaraan. Musiikki auttaa ja lohduttaa. Soittaminen on kuin nukkumista. Se auttaa järjestelemään ajatuksia. Ikonen pujottaa peukaloonsa plektran ja tapailee iloista sävelmää, joka taittuu kertosäkeessä puristavaan haikeuteen.
Sitä pysähtyy, kun luvan saa, antaa pallon jatkaa radallaan ja kerii elämäänsä takaisin. Suru tulee myöhemmin, suru tulee myöhemmin.
Toinen kuppi vielä siinä oottaa ottajaa, toista meistä vartoo, vielä hetken odottaa, ehkä tulet vielä kerran tähän takaisin, ehkä tulet vielä. Suru tulee myöhemmin.
Laulun on kirjoittanut Jari Kekäle ja säveltänyt Pekka Salmi. Sitä ei ole vielä julkaistu missään. Ikonen on harjoitellut siitä oman version.
– Toisaalta suru on jo tullut, Ikonen pohtii.
– Mutta se tulee myös myöhemmin, kuin meren aallot. Välillä kevyesti, toisinaan myrskynä, joka vie mennessään.
Ikosen poika Sami oli kuollessaan 24-vuotias.
– Hän sairastui itsemurhaan 4.4. 2016. päihteiden myötävaikutuksesta.
Ikonen kuvailee Samin olleen rämäpäinen mutta herkkä. Hän oli lahjakas monella tavalla. Hän lumilautaili nuorten maajoukkueessa.
– Samilla oli vahva empatia. Hän näki kerran, kun omistaja kuritti koiraansa ja sanoi tälle, että jos vielä lyöt sitä koiraa niin mä lyön sua.
– Myös lumilautailumaajoukkueessa hän asettui kiusatun puolelle. Eräs nuori ei ollut saanut sponsoreita vaan kävi kisoissa isänsä rahoilla, mistä häntä kiusattiin. Sami lyöttäytyi hänen seuraansa ja laski hänen kanssaan.
Sami ei kestänyt elämän kovuutta. Hän käytti kannabista ja amfetamiinia, ilmeisesti muutakin. Loppuaikoina hänelle tuli skitsofreenisia harhoja.
– Puoli vuotta ennen Samin kuolemaa, vein hänet psykiatriselle polille Malmille, josta sitten annettiin lääkkeet ja lähetettiin kotiin.
– Mutta hän lopetti ne lääkkeet.
Viimeinen puhelu
Sami työskenteli oppisopimuksella isänsä sähköurakointifirmassa. Jukalla on niistä ajoista hyvät muistot. Sami oli rohkea ja meni aina ensimmäisenä haastaviin paikkoihin työmailla. Työmaalla Sami oli positiivinen hahmo, viihdyttäjä ja vitsien kertoja. Välillä hän lauloi Junnu Vainion tai Tapani Rautavaaran kappaleita. Työmaalla hän teki myös sen silmukan, johon hän kotonaan hirttäytyi.
Sinä aamuna Sami oli tullut töihin väsyneenä. Isälle ja pojalle tuli riitaa. Sami lähti ovet paukkuen.
– Puhuimme sen jälkeen puhelimessa, monenlaista asiaa. Sami sanoi sitten minulle, että koita säkin nyt tehdä jotain töitä, että sulla menee koko päivä puhelimessa. Sitä en muista, mitkä olivat viimeiset sanat, jotka toisillemme sanoimme.
Myöhemmin samana päivänä Jukka sanoi vaimolleen, että ”me tarvitsemme apua”.
– Olimme koettaneet auttaa ja kamppailleet, ja tilanne meni Samilla huonoon suuntaan. Koin, että kyse oli, sanotaanko sitä nyt läheisriippuvuudeksi.
– Silloin, kun puhuin näistä vaimoni kanssa, Sami oli todennäköisesti jo vainaja.
Jukka lähti kotoa asiakastapaamiseen.
– Ajattelin matkalla ystäväämme, jonka poika oli kuollut tapaturmaisesti. Oli jännä, että hän tuli mieleeni.
Tapaamisen aikana tulivat poliisit ovelle. Vaimo soitti ja pyysi tulemaan kotiin.
– Olin järkyttynyt ja shokissa. Tajusin vain, että tämä on lopullista, ja että nyt meidät laitetaan tielle, josta en tiedä, mihin se johtaa.
Hengenveto kerrallaan
Jukka soitti keravalaiselle ystäväpapille, joka saapui pian. Poliisien lähdettyä paikalle tulivat myös Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijät ja psykiatriset sairaanhoitajat.
– Sanotaan, että päivä kerrallaan, mutta siinä tilanteessa päivä tuntuu ikuisuudelta. Siinä eletään hengenveto kerrallaan.
– Ensimmäisinä öinä tuntui siltä kuin olisin nukkunut kuumeessa.
Keho irtisanoutui yhteistyöstä.
– Piti katsoa kellosta, milloin pitää syödä tai lähteä kävelylle.
– Ystäväperheet toivat meille ruokaa, makaronilaatikkoa ja sämpylöitä.
Jukka sai sairaslomaa. Puolen vuoden kuluttua alkoi psykoterapia, joka kesti kolme vuotta.
Kaiken lisäksi Jukka joutui uhriksi psykoterapiakeskus Vastaamoon kohdistuneessa tietomurrossa.
– Ei haitannut. Minulle oli aivan sama, menevätkö epikriisini nettiin.
Ei lääkkeitä
Psykoterapiaan Jukka suhtautui käytännöllisesti. Hän ajatteli menevänsä palveluun, jossa hänestä tehdään terve.
– Koin ällistyksen, kun tajusin, mitä terapia oikeasti on. Se oli tuskallisen hidasta, mutta kolmen vuoden jälkeen totesin, että jotakin apua olen tunteiden käsittelemiseen saanut.
Lääkkeitä Jukka ei halunnut.
– Poikani oli pyrkinyt pääsemään tunteistaan eroon lääkitsemällä itseään. Ajattelin, että minun on pakko käydä tämä luomuna läpi.
Jukka kirjoitti Samin kuoleman jälkeen Facebookiin tekstin, jossa hän ilmoitti tapahtuneesta, kuvaili Samin luonnetta ja pohti itsemurhan syitä. Hän kirjoitti ”kunnioittavansa” Samin ratkaisua.
– Kyllähän tuo lause minuakin säväyttää nyt, kun sen luen. Olen kirjoittanut sen tunnevyöryssä. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, enkä voi syyttää Samia hänen teostaan.
– Hänen itsemurhansa oli oire mielen pahoinvoinnista. Varsinainen kuolinsyy ei ollut itsemurha, vaan se kaikki, mikä oli hänet siihen ajanut. Ihmiset sairastuvat syöpään ja he ajavat kolareita ja kuolevat niihin. Samin mieli sairastui.
Avoimuudellaan Jukka on halunnut sanoa, ettei hän häpeä poikaansa.
– En halua vaieta Samia kuoliaaksi. Se olisi jo toinen kuolema, jos ihmiset eivät edes haluaisi muistaa häntä.
– Niille jotka kysyvät, onko minulla lapsia, vastaan yleensä, että on tytär ja poika taivaassa. Onhan Sami lapseni edelleen.
Uni Kreetalla
Jukka ”Napo” Ikonen tunnetaan gospelyhtye Pro Fiden pitkäaikaisena kitaristina. Yli 20 vuotta hän kiersi bändin kanssa kertomassa ihmisille Jeesuksesta.
Samin kuolema on ollut hänelle myös hengellinen prosessi.
– Uskon edelleen Jumalan armoon.
– Meillä on salattu Jumala, joka on ihmisiä suurempi. Ymmärrämme hänestä vain sen, mitä hän on sanassaan meille kertonut. Meillä on toivo Kristuksessa.
Joskus aiemmin Jukka ajatteli, että itsemurha on yksiselitteisesti synti.
– Tavallaan se onkin. Mutta jos ymmärrämme syitä, kyseessä on pikemminkin sairauden oire.
Jukka kertoo, että Sami oli aikanaan eronnut kirkosta.
– Silti hautasimme hänet kirkkomaahan, ja hänen kivessään on risti.
– En usko, että hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan.
Hän sai asiaan myös eräänlaisen vahvistuksen.
– Olimme Kreetalla lomamatkalla. Siellä näin unen. Olimme uimahyppypaikalla ja siellä oli Samin kavereita ja oli hauskaa. Sanoin kavereille, että nyt Sami lähtee. Alkoi tulla aamu, Sami teki lähtöä. Kysyin häneltä, että harmittaako sua, että hautasimme sinut kirkkomaahan. Hän sanoi, että se on ihan ookoo.
– Se saattoi olla hengellinen kokemus, tai sitten ei. Uskon joka tapauksessa vakaasti, että Sami hyväksyi hautaamisen kirkkomaahan. Jouluisin hän oli usein mukanamme hautausmaalla ja halusi viedä kynttilöitä omien kavereidensa haudoille, Jukka kertoo.
Äijä kuosiin
Joskus ihmiset saavat vaikeina aikoina erityisiä kokemuksia Jumalan läsnäolosta ja siitä, että hän kantaa.
Jukka ei ole kokenut sellaista.
– Mutta kyllä minä rukoilen nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin.
– Se rukous on ”Herra auta”.
– Edelleen tarvitsen sitä, koska tuska on läsnä. On vain lyhyitä hetkiä, etten ajattelisi Samia.
Yhdessä vaiheessa Samin kuoleman jälkeen Jukka ”sairastui urheuteen”.
– Ajattelin että nyt pannaan äijä kuosiin. Rupesin yhteen puheenjohtajahommaankin. Jaksoin puoli vuotta, jonka jälkeen sekä työterveyshoitaja että psykoterapeutti ehdottivat uutta sairaslomaa. Havahduin itsekin siihen, että olen ihan finaalissa. Sain järkättyä sairaslomaa neljäksi kuukaudeksi. Yrittäjälle tämä ei ole yksinkertaista.
Jukka ymmärsi tarvitsevansa elämäänsä iloa.
– Anorektikon kohdalla joudutaan miettimään, mitä hän haluaisi syödä. Ja ihan mitä tahansa hän haluaa, sitä annetaan. Mietin, mitkä ovat minun suklaani ja jätskini. Olin kiinnostunut kahdesta asiasta: musiikista ja elektroniikasta.
– Odota.
Jukka hakee viereisestä huoneesta elektronisen laitteen, suruprojektinsa. Se on kuulemma ”kondensaattorin sisäistä vastusta mittaava mittari”.
– Sitä on vähän hapokasta selittää.
– Aloin rakentaa elektroniikkalaboratoriota. Oskilloskoopit ja muuta. Virtapiirejä miettimällä sain ajatuksia pois Samin kuoleman prosessoinnista. Jossain vaiheessa teimme nimittäin jatkuvaa kuolemansyyn tutkintaa lähtien siitä, mitä vaimoni söi, kun hän oli raskaana.
Hoivakodin hovimuusikko
Napo on tehnyt viime aikoina myös trubaduurikeikkoja.
– Soitin yhden keikan ensin näin, hän kertoo ja rämpyttää kitaraa tasaiseen tahtiin.
– Sitten päätin treenata näppäilytekniikan. Kappaleen voi soittaa myös näin.
Monipuolisella näppäilykuviolla yksi kitara voi kuulostaa kokonaiselta orkesterilta.
Omia laulujakin on tihkunut.
– Ei niinkään hengellistä, toistaiseksi pukkaa kepeää laulelmaa.
– Tämmöinen biisi, lapsuudenmaisemastani, Savion Impilinnasta.
”Lydia keltaisessa mekossaan, tanssii taas voikukat hiuksissaan, pitää impilinnan rinteessä katsojaansa pinteessä, siihen linnaan miehet ei tulla saa.”
– Samihan oli lahjakas muusikko myös, Napo jatkaa ja laskee kitaran alas.
– Hän soitti sellaisessa bändissä kuin Thrasded. Soitti hienoja kitarasooloja.
– Firmarokissa hän oli samassa bändissä kanssani. Eräs mies kertoi liikuttuneena ihailleensa minun ja Samin yhteyttä lavalla. Hän haaveili kokevansa oman poikansa kanssa joskus jotain samaa.
”Semmosia kaikkia juttuja”, Napo lopettelee mutta lisää vielä, ettei Sami ole ainoa asia hänen elämässään.
– Surun merkitys kevenee, vaikka aaltoja tulee ja epätoivon hetkiä myös.
– Minulla on toivo, että kerran taivaassa saadaan kohdata ja iloita Kristuksessa.
Jukan muut haaveet liittyvät musiikkiin. Keikkailu hoivakodeissa on koskettanut häntä.
– Siellä monien silmät loistavat, kun he saavat laulaa mukana Hummani hei.
– Haluan tehdä musiikkia, josta kaikki tulevat iloisiksi.
