Kirjoittanut
Pyhäinpäivänä hän sytyttää jokaiselle heistä kynttilän. – Ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan, laimenee.
Kun Kaarina Heiskanen, 65, ilmoittautui muutama vuosi sitten seurakunnan sururyhmään, työntekijä kysyi, kenet läheisistään hän on hiljattain menettänyt. Kaarina ryhtyi luettelemaan poisnukkuneita rakkaitaan ja työntekijä totesi:
– Kaikki eivät mahdu, lokero on täynnä.
Silloin molempia alkoi naurattaa.
– Viime vuosiin on mahtunut jaksoja, jolloin olen kuvitellut, etten enää koskaan naura tai laske leikkiä, Kaarina vakavoituu.
Maailmani sumeni
Vuosien 2018–2021 aikana Keski-Suomessa asuva Kaarina menetti kuusi läheistään. Ensin esikoisensa, sitten puolisonsa, iäkkään äitinsä, kälynsä, isosiskonsa, joka oli lapsuudesta saakka ollut hänen esikuvansa, sekä veljensä.
– Tuntui, että noiden kolmen vuoden aikana olin vain hautajaisissa. 26-vuotiaan esikoisen yllättävän kuoleman myötä elämästä katosivat värit.
– Aivan kuin olisin katsonut maailmaa sumean linssin läpi. Tuo menetys on peruskokemus, joka pulpahti pintaan yhä uudelleen. Kaikissa hautajaisissa surin tietysti jokaista poisnukkunutta, mutta hautasin samalla kerta toisensa jälkeen myös poikani uudelleen. Mikään ei tunnu niin pahalta.
Yllättävä järjestys
Lapsuudesta saakka Kaarinalla on ollut usko ja luottamus Jumalan huolenpitoon. Mummolan paksut hirsiseinät Lapinlahdella oli kyllästetty Siionin virsillä.
– Ajattelin olevani sellaisessa turvassa, ettei minulle tapahdu mitään kamalaa. Vain muutamia päiviä ennen poikani kuolemaa, ajattelin, että olen onnekas, kun asiani ovat niin hyvin. En ollut siihen mennessä menettänyt ketään läheistä paitsi iäkkäänä kuolleen isäni.
Noihin aikoihin Kaarinan puoliso sairasti syöpää. Toivo paranemisesta oli vahva. Uutinen lapsen kuolemasta oli molemmille shokki.
– Kaikki huomiomme oli keskittynyt syövän kanssa taisteluun. Olimme väsyneitä. Emme mitenkään voineet kuvitella, että nuoren ihmisen lähtö olisi lähempänä.
Mielikuvista ymmärrystä
Musertavan surun keskellä Kaarina koki tippuneensa tasaiselta varjeluksen tieltä kapealle polulle, joka oli täynnä oksia, kiviä ja juurakoita. Kulku siellä oli hankalaa, mutta suunta oli kuitenkin oikea ja sama kuin aiemmin.
– Joitain hengellisiä lauluja en ole kyennyt sen koomin edes kuuntelemaan. Ajattelin, että Herra antoi, Herra otti, ja siihen piti taipua.
Ajattelin, että Herra antoi, Herra otti, ja siihen piti taipua.
– Viisas äitini sanoi suru-uutisen kuultuaan, että meillä on edelleen elävä tytär. Keskittykää häneen.
Kaarina kertoo usein ajattelevansa asioita mielikuvien avulla, mikä tuo lohtua. Lapsensa hän mieltää kuin kaksihaaraiseksi puuksi, joista toinen jatkaa kasvuaan ja toisen runko on katkaistu tyvestä. Vain vuosirenkaat näkyvät.
Jokainen suree tavallaan
Miehensä Kaarina hautasi noin vuoden esikoisen kuoleman jälkeen.
Läheisen ollessa saattohoitovaiheessa Kaarina kertoo kiinnittävänsä huomion käytännön apuun. Miten voisi hellittää sairaan oloa ja kipua.
Menetysten keskellä Kaarina on kokenut myötätunnon aallon, joka on kannatellut vahvasti.
– Avoimuus somessa on kannattanut, vaikka en aina ole jaksanut olla ihmisten ilmoilla. Suruni purkautuu usein fyysisenä väsymyksenä. Kaipaan lepoa ja yksinäisyyttä.
Kaarina muistuttaa jokaisen surevan omalla tavallaan. Oikeaa tapaa ei ole. Kaikki tunteet ovat sallittuja.
– Kun äitini jäi leskeksi, hän heitti tikkaa kotipihallaan. Minua nauratti: siellä sureva leski nyt menee. Sallitaan jokaiselle oma tyylinsä. Olen kiitollinen siitä, että en tunne katkeruutta. Ajattelen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin nöyrtyä siihen, mitä elämä tuo.
Oletko muistanut juoda vettä?
Apua Kaarina kokee saaneensa kriisiterapiasta. Vaikeimpina hetkinä työntekijä soitti hänelle päivittäin ja kysyi esimerkiksi, onko Kaarina muistanut juoda vettä. Surun keskellä nestehukka on todellinen vaara. Myös sururyhmästä on ollut apua. Kokoontumisten teemat ovat kuljettaneet surutyössä eteenpäin.
– Kipu ei koskaan unohdu, mutta se muuttaa muotoaan ja laimenee. Nyt kuin aikaa on kulunut, se ei ole enää niin kokonaisvaltaisesti läsnä. Välillä se yllättää. Aivan kuin istuisit pehmeälle sohvalle ja nuppineula pistää yllättäen.
Iloa auttamisesta
Lohtua Kaarina on ammentanut luonnon kauneudesta. Metsä on hänelle voimaantumisen lähde. Suurin apu on löytynyt vapaaehtoisesta avustustyöstä. Muiden hyväksi toimiminen on vienyt ajatuksia omasta surusta loitommalle. Kaarina on aktiivinen sekä pakolaistyössä, että Suomeen saapuneiden ukrainalaisten auttamisessa. Rahaa hän on kerännyt neulomalla ihmisoikeus- ja Minna Canth -teemalapasia. Yksi kohde tuotolle on ollut perheiden yhdistäminen.
– On kuitenkin säilytettävä tasapaino, ettei suru jää surematta ja touhuilun jalkoihin, Kaarina tiedostaa.
Hyvin usein hän kokee, että verho tämän ja tuonpuoleisen välillä on ohut ja häilyvä.
– Totta kai saan lohtua myös jälleennäkemisen toivosta. Silloin voin kysyä, mitä historianopettajana työskennellyt puolisoni ajatteli Ukrainan sodasta tai vanha äitini koronasta.
