Kirjoittanut
Kun oma lapsi kuoli, Hannele Latosaari tarvitsi kaiken mahdollisen avun, nyt hän auttaa muita saman kokeneita.
Sinä aamuna Hannele Latosaari ei etsinnöistään huolimatta löytänyt autonsa avaimia. Alkoi olla jo kiire, pyörälläkään ei olisi enää töihin ehtinyt, niinpä Hannele päätti turvautua taksiin, mikä on jälkikäteen tuntunut johdatukselta. Matkalla kouluun, Hannelen työpaikalle, puhelin soi. Se oli hänen puolisonsa Erkki, joka kertoi, että heidän Jouni-poikansa oli teholla Hyvinkäällä. Auto-onnettomuus, se oli Hannelen ensimmäinen ajatus.
Erkki ja Jouni olivat lähteneet aamulla kotoaan Pirkkalasta autolla kohti Helsinkiä, Erkki työmatkalle ja Jouni opintoja aloittamaan. Matkalla he poikkesivat huoltoasemalle, Jouni sanoi käyvänsä wc:ssä. Kun poikaa ei kuulunut, Erkki lähti tätä etsimään ja löysi traumaattisen näyn: poika tajuttomana muovipussi päässään. Isä alkoi välittömästi elvyttää poikaansa, ambulanssikopteri hälytettiin paikalle, ja Jouni kiidätettiin sairaalaan. Sydän löi jälleen.
Hannele muistaa tuon päivän tapahtumat kirkkaasti. Jotenkin hän onnistui säilyttämään toimintakykynsä, vaikkakin omalla autolla ajaminen olisi todennäköisesti ollut vaarallista valtavan järkytyksen vuoksi. Taksin saavuttua koululle Hannele pyysi kuskia odottamaan hetken, kun hän kävisi ilmoittamassa rehtorille, ettei tulisi töihin. Samalla taksilla matka jatkui suoraan sairaalaan Hyvinkäälle. Tien päältä Hannele soitti kahdelle tyttärelleen, jotka olivat jo perheellisiä, ja kertoi heille tapahtuneesta.
– Jo silloin aavistin, että tämä ei tule päättymään hyvin. Ajattelin, ettei tällaista voi tapahtua meille, vaikka tiesinkin, että totta se on, Hannele muistelee päivän tapahtumia.
Mysteeri
Jouni näytti sairaalan letkuissa Hannelen mielestä aika normaalilta, kuin hän nukkuisi. Seuraavana päivänä oli tarkoitus kuvata aivot.
Sairaalassa Latosaaret saivat kriisiapua. Hannelen saapuessa Erkki keskusteli sairaalapastorin kanssa. Punaisen Ristin kriisiryhmä saapui myös paikalle ja auttoi muun muassa yöpymispaikan löytymisessä.
– Kävin juttelemassa Jounille hänen vuoteensa vierellä, jos hän jotain kuulisi. Lääkärikin kävi, ja sanoi, että ennuste on hyvin huono.
SPR:n tukiasunnossa unilääkkeiden avulla nukutun yön jälkeen Latosaaret palasivat sairaalaan, missä Jounin aivot kuvattiin. Kuvat osoittivat, ettei mitään ollut tehtävissä.
– Se tuntui hyvältä ratkaisulta, että siinä hulluudessa olisi jotain järkeä.
Seuraavana päivänä Jounin ruumis kuljetettiin Tampereelle elinluovutukseen.
– Se tuntui hyvältä ratkaisulta, että siinä hulluudessa olisi jotain järkeä.
Elo-syyskuun vaihteessa Erkin ja Hannelen toiseksi nuorin lapsi neljästä teki itsemurhan 22 vuoden iässä. Jounin viralliseksi kuolinpäiväksi tuli 1.9.2010.
– Se oli traagista. Mitään merkkejä ei ollut nähtävissä. Hän oli iloinen nuori aikuinen, jolla oli paljon ystäviä, tyttöystäväkin oli, Hannele kertoo, – Jounin kuolema jää mysteeriksi.
Merkkejä
Taaksepäin katsottaessa erilaisia merkkejä oli kuitenkin helppo havaita.
– Jouni oli välillä aika hermostunut, kävi ylikierroksilla. Tuntuu kuin hän ei olisi saanut otetta oikein mistään. Aloitti opintoja ja lopetti ne. Myös rahan käytössä oli ongelmia.
Vanhemmat olivat ohjanneet poikansa keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jouni olikin tavannut tätä useamman kerran. Kun sairaanhoitaja myöhemmin kuuli Jounin itsemurhasta, hän oli kauhuissaan, sillä hän ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi viitannut syvään toivottomuuteen. Nuori mies oli taittava peittelemään sisimpänsä ja antoi itsestään iloisen ja tasapainoisen vaikutelman.
– Jouni putosi turvaverkkojen läpi.
Hannele on miettinyt, miksei hän osannut olla sellainen äiti, johon Jouni olisi luottanut.
– Pelkäsikö hän reaktiotani? Hannele miettii.
– Jouni kyllä jutteli paljon, mutta jälkikäteen ajatellen hän puhui niitä näitä.
Miksi? Miksi ei?
Vaikka tapahtumasta on yli kymmenen vuotta, suru kulkee edelleen mukana.
– Olen opetellut elämään surun kanssa. Se ei väisty, vaikka nyt voin ihan hyvin. Toisinaan suru nousee edelleen pintaan yllättävissä tilanteissa.
Myös syyllisyys on jäytänyt Hannelen sisintä.
– Itsemurhan ympärillä on aina hirveä määrä syyllisiä ihmisiä, mutta en usko, että olemme vanhempina tehneet sen enempää virheitä kuin muutkaan.
Jouni oli helppo kohde kiusaamiselle, koska hän suutahti helposti.
Vihaakin Hannele on tuntenut. Ei Jounia kohtaan sen vuoksi, mitä hän teki. Mutta ne kiusaajat, jotka kiusasivat Jounia ensin alakoulussa, sitten vielä yläkoulussa. Heitä kohtaan hän on ollut vihainen siitä, etteivät he ole ymmärtäneet, millaiset jäljet kiusaaminen jättää.
– Alakoulussa Jouni kertoi kiusaamisesta ja yritimme siihen puuttua. Kiusaaminen kuitenkin jatkui myöhemmin, vaikka luulimme sen loppuneen. Jouni ei enää kertonut meille siitä. Vasta paljon myöhemmin hän avautui asiasta. Kun kysyin, miksei hän ollut kertonut, hän sanoi, että asioihin puuttuminen vain pahensi kiusaamista.
– Jouni oli helppo kohde kiusaamiselle, koska hän suutahti helposti. Sellaista kaveria on kiusaus ärsyttää, Hannele pohtii.
Myös Jumalaa kohtaan Hannele on ollut vihainen.
– Olin Jumalalle vihainen, mutta rukoilin, etten katkeroituisi. Kapinoin, miksi meille, mutta sitten ajattelin, että miksi ei meille.
Apua
Sairaalan teho-osastolla Erkki oli silittänyt poikansa hiuksia ja sanonut: ”Miten ikinä voimme jatkaa elämää”. Siihen hänen vaimonsa oli vastannut: ”Meidän on pakko.”
Alusta lähtien Latosaaret ovat hakeneet ja ottaneet vastaan kaiken mahdollisen avun. Se on auttanut heitä selviämään eteenpäin.
Jo varhaisessa vaiheessa tieto Jounin kuolemasta tavoitti Pirkkalan seurakunnan nuorisopastorin. Jouni oli hänelle tuttu, sillä Jouni oli ollut aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Oli ollut isosena rippileireillä ja monissa muissa tehtävissä. Monet pirkkalalaiset tunsivat hänet. Nuorisopastori soitti ja kertoi, että oli kutsunut Jounin ystäviä seurakuntatalolle seuraavaksi päiväksi sanomaan hyvästit nuorelle miehelle. Myös perhe oli tervetullut osallistumaan.
– Se oli erittäin hyvä tilaisuus. Tytär lauloi ja soitti siellä, välillä itki. Nuorten suru oli järkyttävää.
Alkuvaiheessa Latosaaret saivat terveyskeskuksen kriisiryhmän avukseen.
– Siellä oli valtavan ammattitaitoisia ihmisiä. He pysyivät vakaina ja heihin pystyi turvautumaan.
– Meille molemmille järjestettiin myös psykiatriselta klinikalta psykiatrit, joita tapasimme säännöllisesti noin vuoden ajan. Saimme todella hyvää palvelua.
Muutenkin Hannelella on pelkkää hyvää sanottavaa kaikesta avusta, jota he saivat.
Myös seurakunnasta pariskunta sai paljon tukea ja heidän puolestaan rukoiltiin.
Vertaisena
– Noin vuosi Jounin kuoleman jälkeen näimme kirkossa erään tuttavan, joka tuli juttelemaan meille. Hän kertoi, että oli myös menettänyt pojan. Häneltä kuulimme Surunauha ry:stä, joka tarjoaa vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille.
Hannele ja Erkki osallistuivat Mielenterveysseuran järjestämälle kurssille, josta he saivat tiedon Surunauhan verkkosivuilta.
– Meitä oli kurssilla viisi lapsensa menettänyttä pariskuntaa. Tapaamme edelleen vuosittain samalla porukalla, Hannele kertoo.
Kun on itse saanut apua, sitä haluaa antaa eteenpäin.
Muutama vuosi myöhemmin Hannele lähti mukaan vapaaehtoiseksi Surunauhan toimintaan. Erkki seurasi perässä. Molemmat ovat kouluttautuneet lapsensa menettäneiden -ryhmän ohjaajaksi.
– Moni kysyy, miten jaksamme tehdä tätä työtä, mutta koen, että se antaa merkitystä. Kun on itse saanut apua, sitä haluaa antaa eteenpäin.
Hannele arvelee, että yhden lapsen menettäminen on tiivistänyt suhdetta muihin lapsiin, jotka kaikki kolme asuvat lähellä vanhempiaan. Myös lastenlasten kanssa Latosaaret ovat halunneet viettää mahdollisimman paljon aikaa.
Teksti ja kuvat Sari Savela
