Kirjoittanut
Filosofi Elisa Aaltolan mielestä kristinuskon hierarkkisuus on johtanut luonnon välineellistämiseen ja riistoon. Ekoteologi Panu Pihkala suree kristinuskon varjolla harjoitettua väärää vallankäyttöä.
Elisa Aaltola ja Panu Pihkala keskustelevat syyskauden aloittavassa Veritas Forumissa Helsingissä 27. syyskuuta.
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan, että Jumala antoi ihmiselle käskyn tehdä maa alamaiseksi itselleen ja täyttää se lisääntymällä. Millaiset teologiset tulkinnat näistä teksteistä ovat edesauttaneet ympäristökriisin syntymistä?
Elisa:
Keskiajalla Tuomas Akvinolainen teki tunnetuksi käsitystä, jonka mukaan ihminen on ainut rationaalinen olento ja siksi muuta luontoa täydellisempi. Tämä tarkoitti hänen mielestään sitä, että muun luonnon arvo on puhtaan välineellinen. Ihmisellä on oikeus käyttää sitä resurssina ja luonnon itseisarvo jää uupumaan. Akvinolaisen näkemys jäi elämään ja toistui uuden ajan alussa myös luonnontieteissä. Silloin päämääräksi otettiin luonnon mahdollisimman tehokas tutkimus ja hyödyntäminen. Seuraukset ympäristökriisin synnylle ovat ilmeisiä.
Panu:
1960-luvulla historioitsija Lynn White osui oikeaan siinä, että kristinuskoa on usein tulkittu ja käytetty siten, että luonto on jäänyt resurssivaraston asemaan. Ympäristökeskustelussa on kiinnitetty huomiota myös liian suureen väestönkasvuun ja luomiskertomuksen ”lisääntykää”-käskyyn. Etenkin roomalaiskatolista kirkkoa on kritisoitu ehkäisykielteisyydestä, vaikka paavi Franciscuksen toimintaa ympäristön hyväksi on muuten arvostettu.
Voiko kristinuskoa tulkita myös niin, että se velvoittaa ympäristön ja jokaisen elävän olennon suojelemiseen?
Elisa: En ole teologi, mutta monet eläin- ja ympäristöteologit ovat tuoneet esille tällaista kantaa. Raamatun sisältö on moninaista ja ristiriitaista, ja myös ”kaitsijan” roolille löytyy teksteistä tukea.
Panu: Raamatussa ja kristillisessä perinteessä asetetaan paljon painoarvoa ihmisyydelle, mutta niin kutsuttu tilanhoitajaetiikka eli vastuullinen huolenpito on yhä useamman kirkon ja kristityn virallinen kanta. Käytännön ympäristöasenteet ovat aina monenlaisten tekijöiden summa. Uskonnollinen vakaumus vaikuttaa, mutta ryhmäpaine sekä poliittiset ja kulttuuriset tekijät ovat usein vielä määräävämpiä. Kristitty voi esimerkiksi sanoa haluavansa olla vastuullinen tilanhoitaja, mutta käytännön valinnat seuraavat valtavirran näkemyksiä.
Raamatusta ja perinteestä löytyy myös luontokeskeisiä ja pohjimmiltaan jumalakeskeisiä korostuksia, joissa kokonaisuus ja Jumala nähdään tärkeimmiksi asioiksi. Tämä lieventää kristinuskon ihmiskeskeisyyttä. Ekoteologiassa on rakennettu malleja kaikenlaisten olioiden ja luonnonasioiden arvosta. Arvo perustuu siihen, että Jumalalla on niihin oma suhde ja niille antama arvo.
Hierarkkisessa maailmankuvassa ihminen on eläintä arvokkaampi. Onko tällainen näkemys hylättävä?
Elisa: On. Luonto tai evoluutio eivät tunne hierarkioita, vaan monitahoisia vuorovaikutusverkostoja. Hierarkkinen eläinsuhde on inhimillisen käsitteellistämisen tuotosta ja vahvasti kulttuurisidonnainen. Ihmiskeskeisessä maailmankuvassa se korostuu (Akvinolainen, Descartes, Kant). Siinä ihminen nimetään ainoaksi itseisarvoiseksi olennoksi ja muu luonto sekä eläimet objekteiksi. Rakentava vaihtoehto olisi yksinkertaisesti hyväksyä se, että me ihmiset olemme yksi luonnon olio ja eläinlaji muiden joukossa. Luonto sekä eläinkunta ovat täynnä erilaisuuksia. Erilaisten asettaminen paremmuusjärjestykseen on harhaanjohtavaa. Hierarkiat palvelevat aina jotakin tarkoitusta, yleensä vallanhalua. Hierarkioiden avulla luodaan valta- ja hyödyntämissuhteita.
Panu:
Olen vahvoja hierarkkisuuksia vastaan ja pyrin erilaisilla toimillani, sekä tutkimuksella että vaikuttamistyöllä, edistämään ekosysteemien hyvinvointia ja erilaisten olentojen kukoistusta. Kristillisen elämänkatsomukseni perusteella olen kuitenkin taipuvainen tiettyyn ihmiskeskeisyyteen. En pidä ihmistä vain yhtenä lajina muiden joukossa, vaan erityisenä olentona. Mutta vastustan liiallista ihmiskeskeisyyttä ja olen esimerkiksi kasvissyöjä juuri eläinten oikeuksien vuoksi. Suren kristinuskon varjolla harjoitettua vääränlaista vallankäyttöä.
Miten haluaisit päivittää kirkon opetusta ja ymmärrystä ihmisen paikasta ja velvollisuuksista luomakuntaa kohtaan? Vai onko teologia kunnossa, ja ongelmat enemmän ulkopuolelta katsovien ihmisten mielikuvia?
Elisa:
Toivoisin kirkon korostavan ihmetystä, nöyryyttä ja pyhyyttä. Luonnossa ja eläinkunnassa tulee nähdä stereotypioiden ja hyödyn ylittävää merkillisyyttä ja ihmeellisyyttä. Näkeminen johtaa sen tunnistamiseen, että myös muussa kuin ihmisessä on arvoa sinällään. Eläin on enemmän kuin biologiankirjan luettelo ominaisuuksia, ja metsä enemmän kuin siitä saatava selluloosa. Luonto- ja eläinsuhteemme nojaa kulttuurin toistamiin peruskäsitteisiin, ja näitä olisi viimein aika radikaalisti muuttaa. Kirkolla on tässä tärkeä rooli.
Panu:
Kristittyjen on työstettävä vielä paljon sitä perususkomusta, että ”Jumala on rakkaus”. Emme vielä kohtele muita olentoja ja ekosysteemejä rakkautta ja oikeudenmukaisuutta heijastavalla tavalla. Suomen luterilaisen kirkon piirissä on kehitetty paljon käytännön ympäristötoimintaa ja sen teologista perustaa. Ruohonjuuritasolla suhtautuminen ympäristöasioihin ja ympäristöteologiaan vaihtelee paljon. Ihmisen ja muun luonnon keskinäisen riippuvuuden ymmärtämisessä ja opettamisessa riittää töitä. Toivoisin, että kristityt uskaltaisivat asettua epäoikeudenmukaisuuksia vastaan rohkeasti ja viisaasti elämänkatsomuksensa perusteella.
Mistä saat toivoa, kun ajattelet ympäristön tilaa?
Elisa:
Elämä on itsessään innovatiivista ja pystyy jatkumaan, vaikka ihminen pilaisi oman lajinsa ja monien muiden lajien selviytymismahdollisuudet. Ihminen pystyy muutokseen ‒ viimeistään silloin, kun vakava kriisi koskettaa hänen omaa arkeaan. Elämä jatkuu. Vielä ei ole myöhäistä sekään, että ihminen mukautuisi muuta elämää tukevaksi olennoksi.
Panu:
Teen erottelun toivon ja optimismin välille. Epätoivo ja toivo ovat molemmat osa elämää. Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, jos vajotaan täyteen toivottomuuteen. Maailmanpolitiikan nykytila ei synnytä optimismia. Tämä ei tarkoita, että toivo olisi mennyttä. Toivo on uskallusta roikkua kiinni elämän merkityksellisyydessä. Olen viime aikoina puhunut paljon ympäristöahdistuksesta ja toivosta. On huolestuttavaa, jos lannistavan ympäristöahdistuksen alta ei jakseta nähdä niitä monia hyviä asioita ja toivon merkkejä, joita maailmassa on. Lukuisat ihmiset tekevät monenlaista hyvää ja myös edistysaskeleita on otettu, kaikkien tuhojen keskellä. Henkilökohtaisen elämänkatsomukseni tasolla löydän toivoa myös kristillisestä uskosta.
Danielle Miettinen
FT Elisa Aaltola on filosofian kollegium-tutkija (Turun yliopisto). Hän on kirjoittanut lukuisia eläinfilosofiaa käsitteleviä teoksia. Tuorein on nimeltään Varieties of Empathy. Moral Psychology and Animal Ethics (Rowman & Littlefield 2018). Viime vuonna ilmestyi teos Empatia: Myötäelämisen tiede yhdessä Sami Kedon kanssa (Into 2017).
TT Panu Pihkala työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Hän tarkastelee monitieteellisesti ympäristökysymysten henkisiä ja hengellisiä ulottuvuuksia. Hänen viimeisin teoksensa on tietokirja Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2018). Pihkala on kirjoittanut teoksia myös kirkon ympäristökasvatuksen tueksi.
