Kirjoittanut
Rokkipapin musainnostus roihahti rippikoululeirillä. Sieltä löytyi kitaran kaulan osoittama suunta, päämäärä tuli korkeammalta taholta. 46 vuotta myöhemmin hän haluaa yhä saada ihmiset hymyilemään. Musiikki on ihmisen kaipauksen kanava.
Elämä on ollut sitä mitä se useimmilla on, nousua ja laskua. Rokkipappi on nyt vähän nurjalla mielellä, kun musajutut ovat jollain tapaa menneet hankalampaan suuntaan. Hän puhuu rehdisti rahasta.
– Levyjä ei kannata tehdä, kun eihän niitä kukaan osta. Kaikki haluaisi ottaa ilmaiseksi kaiken. Muusikon hommat meinaa loppua, jos ihmiset eivät tajua, että työmies on palkkansa ansainnut.
Noh, saattaa kuulostaa, että Tarvo Laaksosta olisi tullut haudankaivaja, mutta ei. Vaikka eipä ole tullut kullankaivajaakaan. Eikä hän maallisesta mammonasta niin paljon välitä, että se kaiken edelle menisi. Samaan hengenvetoon Tarvo alkaa puhumaan sydämen toiminnassa tapahtuneista epärytmeistä. Ja vähän eläkkeellejäämisestä. Hän myöntää ainakin kerran lyöneensä lapion santaan ja rukkaset kannonnokkaan, mutta jo viikon päästä hän kävi ostamassa 20 000 markalla studioaikaa.
– Ilman muuta jatkan. Tottakai se on rahastakin kiinni, mutta niinkauan jatkan, kun sydän jyskyttää, rokkipappi hihkuu vieraillessaan Radio Dein aamulähetyksessä ja kertoo suu naurussa, että hänellä olisi mahdollisuus aprillina jo jäädä papin hommista eläkkeelle. Ja viimeistään puolentoista vuoden kuluttua.
Mutta niin se vain on, että kahta ei vaihdeta. Sitä kitaraa ja tunnetta, joka tulee vain keikoilla. Viime aikoina keikkaa on ollut jopa kiihtyvässä tahdissa. Määrässä ei päästä menneiden vuosikymmenten legendaaristen Sähköpaimen -aikojen huippukysyntään, mutta ääntä piisaa jopa enemmän.
Perhe on paras
Mies ja kitara esiintyvät useinkin, bändiversiot ovat kasassa harvemmin. Tarvo valittelee, että luottorumpali Sakari Löytty on Namibiassa. Olisi mukava vetää Virsiklubia.
– Triona oli peräti hauskaa, kun Virsiklubia vedettiin triona. Soitettiin henksua ja CCR-hittejä.
Mutta totta se on, että Tarvo halajaa keikoille enemmän kuin pitkään aikaan. Tarvo vetäisee väliin uuden biisinsä livenä ja esittelee sitten perheyhtyeensä Starwarsin ylpeänä. Siinä soittavat maestron lisäksi vaimo-Marja Laakso sekä pojat Severi ja Juuso.
– Meillä on ollut mahdollista harjoitella tosi vaikeitakin juttuja. Siis lähestytään progressiivista juttua. On ollut aikaa ja mahdollisuuksia treenata ja aika hyvin ollaan hitsauduttu. On ollut mahdollisuus tehdä sitä, mitä halutaan, sanoo Tarvo ja palaa tuohon alun teemaan.
– On vaan aika vaikea tehdä bändikeikkaa, kun seurakunnat eivät enää ota. Lietsun gospelkirkossa käy paljon vieraita soittamassa ja kaikki sanovat samaa.
Tarvo ei sano sitä ääneen, mutta silmät pyytävät kertomaan, että tilatkaa nyt ihmeessä sinne seurakuntaan Tarvo Laakso tai ihan mikä tahansa bändi, jotta muusikot saisivat tarvitsemansa.
Täydellä kunnioituksella
Savuja ei ole luvassa, koska niistä Tarvo ei tykkää. Mutta ääntä ja meininkiä vanhaan malliin.
– Krusifiksin juurelle -kappaletta pyydetään koko ajan. Draivi on kova, ellei kovempikin. Ja soundi on jopa parempi nykyisin. Jos ihmiset haluavat, että laulan, teen sen täydellä kunnioituksella. Vaikka edessä olisi yksi ihminen, lupaa Tarvo ja naurahtaa, että siinä on kyllä vaikea pitää pokkaa.
– Pienin yleisö ehkä seitsemän ihmistä. Mutta ei auta, ne ne ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan juuri sinua.
Palataan menneisyyteen ja Lindellin Sepon studiolle Tampereelle, aikaan jolloin tuota kappaletta tehtiin.
– Laivuoren Joukon, Löytyn Mikon ja Sakarin kanssa äänitettiin. Heikki Silvennoinen tuli käymään. Sanoin, että kun kerran tulit, niin soittaisitko soolot. Siltä seisomalta, ilman treeniä tai mitään Heikki soitti soolot. On ne niin petoja nää soittajat, minä olin oppipoika. Olen niin kiitollinen näistä kavereista.
Tapaus sinänsä!
Rokkipappi pitää nimestään kiinni tiukasti. Nimen antoi aikoinaan hänelle Seppo Lindell, joka esitteli teologisen tiedekunnan aikaisissa musariennoissa: Tässä on tämä meidän rokkipappi. Muita lempinimiä rokkipappi ei suostu paljastamaan. Paitsi sen, että hän kiusallaan käyttää itsestään nimeä Tartsa.
Kuulostaa melko tamperelaiselta. Siitä puheenollen, Tarvo on jääkiekon suhteen linnoittautunut puolueettomalle alueelle. Joskus taannoin hän otti kantaa lauluissaan myös jääkiekkoon, johon Tapparan kannattajat totesivat: Tapaus sinänsä!
Rehdisti hän myöntää kaipaavansa aikoja, jolloin Ilves, Tappara ja Kooveen kaikki taistelivat mestaruudesta. Nyt on kova tsemppi päällä Ilveksen puolesta, tasapuolisuuden vuoksi.
Tarvo Laakso myöntää myös, että hän on tehnyt lauluja myös kieliposkessa, vitsinä ikäänkuin. Ja niitä on mennyt levyillekin, ja niitä on soitettu keikoilla. Muistissa on monilla juurikin tuo Kalavale ja Kantelijatar -levy ja sen Hamppuaakkoset tai Vahvan Jessen juttu ja ne kiekkokuulumiset.
– Olen armoton huumori-ihminen, ja se paistaa kappaleista. Jotkut kappaleet olen ihan vitsillä tehnyt, aivan pelleilläkseni ja aivan vain naurattaakseni ihmisiä. Mutta kun puhutaan vakavista asioista, Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta, niillä ei pidä kauheasti leikkiä. Ei vähimmässäkään määrin, koska kyse on elämästä ja kuolemasta.
Lauluja syntyy edelleen monenlaiseen tarpeeseen, joskus tilattuna, joskus tilaamaatta.
– Joskus ottaa vuosia, että siitä muodostuu se mitä haluaa sanoa. Mutta rippikoulusta alkaen minulla on ollut hengellinen kutsumus. Minulla on jatkuvasti paine sisimmässä, koska haluan pystyä olemaan evankeliumin asialla. Mutta ei pidä kuvitella, että olisin joku lälläri. Minussa on myös se hulvaton puoli.
Tunturipelimannin kaipuu
Voisi ajatella, että kansanmusiikki on rokkipapille vitsijuttu, mutta se ei ole. Päinvastoin! Mielikuvitteluehdotus, että Konsta Jylhä ja Tarvo Laakso olisivat samalla lavalla pelimannirokkia soittamassa, saa viulisti-Laaksolta täystyrmäyksen. Yhtä kovan tyrmäyksen kuin ehdotus, että josko rokkipapin vaihtaisi poppipapiksi. Ei ikinä!
– Kansanmusiikkia ja rokkia ei voi sekoittaa. Rockmusiikki on toki tämän päivän kansanmusiikkia, sanoo Tarvo,
Hänellä on kunnioittava suhde kansanmusiikkiin, koska siitä tuli hänen musiikillinen herättäjänsä. Se tapahtui ennen elämän muuttanutta rippileiriä Lapin matkalla, kun autostereoissa soi Purppuripelimannit.
– Minulle Konsta Jylhän musiikki tuli murrosiässä koskettavaksi orvossa vaiheessa. Tajusin Konstan herkkyyden. Kruunumarjaanan polska meni läpi sydämen.
Ympyrä jotenkin sulkeutui, kun Tarvo alkoi soittaa viulua 43-vuotiaana. Siitä tuli terapiaviulu.
– Kuvaan tuli sairaus. Epileptiset kohtaukset tulivat, ja piti saada jotain muuta ajateltavaa. Aloin soittamaan ja säveltämään pelimannimusiikkia.
Haitaripolkasta Cliff Richardiin
Onko sillä sitten väliä, että soittaako kansamusiikkia, rokkia vai poppia. Poppia ei Tarvo soita, mutta musiikkina hän antaa sille kuuluvan arvon.
– Musiikki on musiikkia. Se on kohtaamisen väline. Musiikki kuuluu maailmaan. Se on ihmisen kaipauksien kanava. Musiikissa kuuluu äidin kohdun sisäinen sydämen syke, ja kaipuu äidin kohdun rauhaan, äidin verenkierron hurinaan. Musiikissa kuuluu se miten lapsena sai kokea, turvaa ja hellyyttä. Musiikki on tämän elämän selviytymiskeino, laulu, soitto, rytmi, melodia – kaikki!
Ajatuksissa Tarvo palaa omaan lapsuuteensa, hetkiin jolloin isä tanssitti pientä Tarvoa sylissään Vili Vesterisen nopean haitaripolkan tahtiin.
Rippikoulusta löytyi kitaraharrastus, seurakunnasta soittopaikka ja isältä kitara, joka vaihtui myöhemmin varastohommista saaduilla omilla rahoilla rämään Ibaneziin. Mutta se alkoi soimaan. Nuorten sävellahja, lauantain toivotut levyt ja Jake Nyman loivat pohjaa vuosikymmenten uralle. Ja se kitara soi edelleen.
Tarvon suosikki Cliff Richard pauhaa kaiuttimista, miksi paholaisella pitäisi olla oikeus kaikkeen hyvään musiikkiin. Syntyy keskustelu, onko musiikkityylillä väliä, kun puhutaan kristillisestä musiikista.
– Larry Norman sanoin, paholaisella ei pitäisi olla oikeutta mihinkään. Mitä tahansa uutta elämässä syntyy, aina on hyvä ja huono puoli. Valo ja varjo, vanhurskas tai syntinen. Historian suurimmat keksinnöt on alunperin tehty sotakoneistoa varten. Vasta sitten ne on otettu muuhun käyttöön.
Itku tuli
Musiikin vaikutus on kiistaton. Tarvo sanoo kyynelehtineensä viimeksi samana aamuna kuunnellessaan hyvää musiikkia.
– Kun aamulla lähdin puoli seitsemän ajelemaan, laitoin levyn soimaan vanhoja gospel-hittejä. Itkin ajaessa. Jotkut menevät niin syvälle. Ne ovat niitä samoja hengellisiä kappaleita, joita itsekin laulan. Tajuan, että ollaan tekemisissä elämänkokoisten, raastavien asioiden kanssa. Musiikki koskettaa, jos siinä on viesti joka tulee sydämestä.
– Se on minulle jatkuva prosessi; mitä minä haluan sanoa? Mikä mun tehtävä pappina on? Mikä mun viesti ihmisenä toiselle ihmiselle on? Pohdin, jos minulla on etuoikeus astua ihmisten eteen, mitä minä sanon?
– Ei ole yhtään niin turhantärkeää ihmistä, ettei saa nauraa. Saan suurta nautintoa, kun saan ihmiset hymyilemään. En halua nähdä vihaisia ihmisiä. En halua pappina tai muusikkona kylvää pahaa mieltä. John Fogertyn sanoin: ”jos sinä tiedät vastaukset, on aika sanoa se”. On etuoikeus hoitaa yleisöä.
Jumala hoitaa homman
Kirkkoa arvostellaan, Jumala on paitsiossa! Eikö Jumala enää kelpaa nykyihmiselle? Ollaanko me hävitty tää peli, Tartsa?
– Ei todellakaan! Täähän on Jumalan peli. Me pelataan ihmisten peliä, Jumala hoitaa omat hommansa. Eikä me pelasteta Jumalaa, Jumala pelastaa meidät. Joku kulttuuri saattaa tuhota itsensä tai joku joukko voi tehdä itselleen pahaa kieltäytymällä olemasta Jumalan armon vastaanottaja. Ihmiset voivat pilata paljon, mutta kuitenkin tämä on kaikkivaltiaan käsissä koko juttu. Hän tietää, miten se menee. Me vaan synnytään, eletään ja kuollaan pois.
Ei Tarvo ole Jumalaansa koskaan kieltänyt, mutta omat kiemuransa hänkin on käynyt.
– Terve ihminen epäilee ja kyräilee elämän edessä, hihkaisee Tarvo ja varoittaa, että maailma on täynnä huijausta.
– Uskovaisten elämäkin on täynnä petollista manipulaatiota. Pitää olla kriittinen, Tarvo juttelee ja asettelee sanansakin melko kriittisesti.
– Turha minulle on tulla sanomaan, miten asia on. Kyllä minä kuuntelen, mitä asiaa ihmisillä on. Joskus tulee siinäkin pettymyksiä, ja ajattelee vaan, että sulkis jo suunsa.
Radiossa soi lopuksi hänen perheyhtyeensä Starwarin 30 000 kertaa -kappale.
– Laulu, joka puhuu elämän ihmeellisyydestä. Jos me saadaan elää 80-vuotiaaksi, nousemme uuteen päivään 30 000 kertaa, meidän sydämemme ehtii lyödä 2 miljardia kertaa, Me olemme ihme. Tähän ikään mennessä on tullut eteisvärinät mukaan. Kyllä ihminen on kaiken tämän keskellä pieni, päättää Tarvo Laakso – kaikkien tuntema rokkipappi – ja katoaa hakemaan kahvia. Ilmaan jää leijumaan pieni vihjaus uudesta musasta ja levystä…
