Kirjoittanut
Laukaan seurakunnan 430-vuotis juhlamessua ja juhlaa vietettiin 8. lokakuuta. Juhlassa puheen piti toimittaja Aino Suhola. Seurakuntalainen julkaisee puheen kokonaisuudessaan.
”Polvesta polveen täällä
soi ylistyksesi,
sieluihin vuotaa rauha
ja siunauksesi.”
Kun astuin pienenä pimeästä aamusta joulukirkon kirkkauteen, puristin kynnyksellä isän kättä ja minun teki mieli niiata, kun tultiin Jumalan luo kylään. Oli niin kaunista ja juhlavaa.
Kun parikymmentä vuotta myöhemmin avasin Hartikan kirkkomaan rautaportin ja astuin Laukaan kirkon syntysijan sammaltuneelle metsänpohjalle, aloin vaistomaisesti kuiskata. Istuin harmajalle penkille ristin juurelle suurten kuusien alle ja tunsin kuinka…
”Sieluihin vuotaa rauha ja siunauksesi.”
Polvesta polveen tässäkin seurakunnassa 430 vuotta.
Olennainen ei muutu.
Pyhä koskettaa, vaikka siitä juuri kukaan ei puhu. Miksi puhuisi, kun olemme arkipäiväistäneet sen aikoja sitten.
Ja millä voimilla sitä nyt vielä erikseen viettäisi, kun joka aamu pitää miettiä, jaksaako ponnistaa ylipäätään mihinkään päivään minkään varassa. Takki jo viistää eestä maata, eikä riitä kuin kaikki.
Markkinatalouden 24/7 elämässä mikään ei ole pyhää, eikä ihmisellä itseä suurempaa, ei mitään, minkä edessä nousee kunnioituksesta seisomaan, painaa päänsä ja – hiljenee.
Pysähtyminen pelottaa, hiljaisuus vielä enemmän. Voi tulla tunne tai pieni epäilys, onko tässä mitään järkeä, mutta pienemmän riesan tie on mennä mukaan ja vedota, että aika vaatii ”updeittaamista”.
Kirkkokin päivittää henkensä edestä.
Sambaa, humppaa ja hömppää vyöryy ristisaatossa messuun tai kirkkoon muuten vaan, ja on niin ihanan arkista eikä yhtään juhlavaa, mehukestejä ja kotoilua viltillä alttarin edessä.
Kohta wolttikuski tuo kesken saarnan eväspussin penkkiin, koska minä haluan.
Eläköön vapaus! Sananvapaus ja kaikki muu. Jumalaa saa pilkata, Koraanin polttaa ja ihmistä kiusata, mutta kannattaako. Ei typeryys ole rohkeutta, eikä röyhkeys edistystä, se on sivistyksen taantumaa ja inhimillisen pääoman vajetta.
Mitä turvattomammaksi oloni tunnen, sitä syvemmälle käperryn itseeni, tarpeisiini, oikeuksiini ja omavoimaisuuteeni sen sijaan että kurkottaisin kaltaistani kohti – Jumalasta puhumattakaan.
Ja kuka enää puhuu Jumalasta! Neulankin löytää heinäsuovasta kohta varmemmin kuin Jumalan radion aamuhartauksista. Saatanan temppeli sentään saa aukeman sanomalehteen.
Kristinusko on booring, trendikkäämpää on yhdistellä monikulttuurisessa hengessä kaikenlaisia uskontoja ja uskomuksia. Varmimmin pappiparkakin saa julkisuutta sanomalla, että ei voi tietää, onko Jumala olemassa, vaikka siinä ei ole kyse tiedosta lainkaan. Uskon varassa piti Joosefinkin mennä Marian rinnalla.
Ja mitä vikaa on virsissä. Mitä vikaa siinä mikä ei muutu. Se, jonka sieluun on lapsena veisattu virsi, on ikänsä turvassa.
Voi olla, että kanttori työliintyy niihin samoihin virsiin, mutta entä jos seurakuntalainen tuleekin messuun juuri niitä kuullakseen, Tavoittaakseen sen turvallisuuden tunteen, jonka isän ja äidin välissä lapsena kirkonpenkissä koki.
Entä jos juuri se tuttu tuhanteen kertaan laulettu virsi on kuin messun liturgia, käytössä niin läpikuultavaksi kulunut, että siitä jo näkyy toiselle puolelle.
Virsien, kansakoulun laulukirjan laulujen ja rukoukseen ristittyjen käsien varassa täällä on kestetty sodat ja muut koettelemukset. Yhdessä.
Nyt pitää olla erillään. Tuskin on ukkoin ja akkain penkeistä kirkossa päästy eroon, kun jo taas pitää olla jokaiselle ikään, sukupuoleen ja elämäntilanteeseen sopivaa toimintaa. Kaikkinaista tasa-arvoa tavoitellessamme tulemme pahimmillaan vain korostaneeksi toiseutta. Mikä voisi olla turvallisempi yhteisö opetella rakastamaan tai edes sietämään toista kuin seurakunta.
Jokainen meistä Jumalan ihme. Syvältä samanlainen.
Jumalanpalvelus on kaikille tarkoitettu niin kuin jouluevankeliumi ja jumalanpalveluselämä on kirkon selkäranka. Jos se murtuu, mitä meillä on? Mäellä töröttävä kirkko, johon mennään jouluna tai kun tapahtuu jotakin niin järkyttävää, että uskalletaan olla yhdessä avuttomia.
Kirkko on enemmän kuin hätävara. Kun hauras rauha, sota ja sen uhka käyvät maailmassa jatkuvaa sylipainia, ihminen kaipaa eniten sitä mikä ei muutu, vaikka ei osaa tarvettaan tunnistaa.
Kirkon ihana etuoikeus on tehdä tarve tunnetuksi. Lujittaa selkärankaansa eikä murtaa sitä, syöksyä mukaan kaikkeen mikä ajassa liikkuu.
Keväällä Käärijä-huuma villitsi seurakunnatkin. Cha cha chaata soitettiin Kurikan koululaisten kevätjumiksessa, Vihdin konfirmaatiomessuun tehtiin omat sanat ja koreografia, ja papit panivat porukalla paremmaksi.
”Nyt lähden rukoilee niin kuin Ha ha haa, enkä pelkääkään enää Saatanaa-a.”
Onhan sitä hurmosta ollut ja penkiltä putoiltu ennenkin. Mutta silti… Juomalaulu kirkossa. Alkuperäinen biisi nyt kuitenkin on juomalaulu ja ihmisen halu siinä olla sekasin ja vapaa huolista niinku.
Cha cha chaa jumalanpalveluksessa johdattamassa synnintunnustukseen käy kyllä, mutta Suvivirren laulaminen koulun kevätjuhlassa kyseenalaistetaan, koska se on rukous.
Muistan viimeisen kohtaamiseni edesmenneen piispan ja Laukaan kirkkoherran Yrjö Sariolan kanssa Jyväskylän kadulla. Erotessamme hän nosti sitä mustaa hattuaan, katsoi kauniisti silmiin ja sanoi: ”Hyvä Jumala sinua siunatkoon.”
Siinä arkisessa hetkessä Pyhä koskettaa ja kantaa yli vaikeiden vuosien toisin kuin jos hän olisi sanonut, että lähdeks pyhänä kirkkoon sekoileen.
Rakkaat seurakuntalaiset, miten me siirrämme olennaisen polvesta polveen. Siirtyvätkö perinteet vai ovatko hevonen ja kärryt vaihtaneet paikkaa tässäkin.
Tietävätkö nuoret jo kaikesta kaiken niin paljon paremmin kuin me. Jyräävätkö ajan arvot huteran ketjumme niin, että melkein häveten siirrymme vaivihkaa sivuun ja viemme mennessämme neljännen käskyn aikansa eläneenä, kun nuoria pitää ymmärtää. Ovat niin paljon fiksumpia, diginatiiveja ja vaikka mitä.
Pitääkö ymmärtää, että heillä ei kohta ole mitään pysyvää – ei rajoja, rakkautta, rutiineja, rituaaleja, edes sitä huokausta, että vain sinä, Herra, sinä luoksein jää!
Ennen sitä sanottiin heitteillejätöksi.
Kuka kertoisi, että valo on Jumalasta.
Riparit vetävät, mutta sen jälkeen kirkkotie nurmettuu. Konfirmaatiossa on uudet laulut ja rippivirsien suosikeissa Juha Tapion Sitkeä sydän.
”Sinussa on valo sinussa on yö,
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö…”
Oman valon varassako ihmislapsen on jaksettava. Entä jos on vaan sätkänpää pimeässä.
Kuka kertoisi, että valo on Jumalasta. Että kahden ristin väliin puristuu ihmisen koko elämä – ensimmäinen piirretään kasteessa rintaan ja toinen arkun kanteen taivasmatkalle siunattaessa.
Mutta jos ei ole kastettu, jos kukaan ei laula lapsena, että jonk´on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, koulussa sitä ei saa kertoa, ja media keskittyy mediaseksikkäisiin uskontoihin, koska kristinusko on so last season. Sillä on menty.
Entä jos niitä rehveleitä on enemmänkin, jotka riparin tentissä muistavat sakramenteista kastepöydän ristin ja pöytäliinan. Joilla menee muutenkin huonosti. Koulussakaan ikinä mittään ossaa… Joiden silmissä vesi pyörii, kun myötätunto koskettaa ja pappi armahtaa, että jos aamulla uskontunnustuksen osaisi.
Ruokasalissa seinälle kirjoitetun virren sanat käyvät jo kohti ja poika sanoo: Otetaan tuo.
”Herramme on huonoillekin
runsaan pöydän kattanut.
Tulla rohkenemme mekin,
kujiltamme kutsutut.
Armon ovi aukeaa,
jokainen nyt tulla saa.”
Rakkaat laukaalaiset, mikä valtava myötätuntovaje tässä maassa ja maailmassa on. Mitä merkityksellisyyden narunpätkää kirkolle ja seurakunnille tarjotaan kujiltamme kutsuttujen kohtaamisessa.
Kun ihmiset syntyvät, kuolevat, pääsevät ripille, menevät naimisiin, vanhenevat, viettävät yksinäisyyttä yksiöissään, mökeissään, hoivakodeissa ja kroonikko-osastoilla, eikä kukaan käy, pappia ja seurakuntaa tarvitaan.
Eikö juuri siinä ole työn suola. Sanassa ja kohtaamisessa. Palavassa uskossa, josta tuli tarttuu.
Mutta onko suola käynyt mauttomaksi. Kuka jaksaa ponnistaa palavaa saarnaa muutamalle mummolle ja pitää selkärankaa pystyssä, jos tuoreessa kyselyssäkin vain 41 prosenttia papeista pitää jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä.
Onko tunnustuksellisuudesta tullut jo sellainen peikko, että se saa kirkonkin himmailemaan. Riisutaan tunnusmerkit, ollaan sinne päin ja jutellaan mukavia.
Viihdemarkkinoilla kirkon kilpailukyky on säälittävän ja surkian rajamailla.
Tarjolla on rentoa messua, villasukkakirkkoa ja hau-hau -hartauksia kesävieraille. Yksi seurakunta tarjoaa hiljaisuuden joogaa taaperoille ja toinen lupaa, että tuo huoleti lapsesi, täällä ei puhuta ollenkaan Jeesuksesta.
Viihdemarkkinoilla kirkon kilpailukyky on säälittävän ja surkian rajamailla. Ei Kristuksen kirkon pidä kysyä maailmalta mitä se haluaa. Kirkko ei ole viihdekeskus, eikä seurakunta esiintymislava, se on meidän kaikkien arkojen ja puutteellisten, kujilta kutsuttujen paikka löytää Vapahtajan hellät silmät, joihin voin luottaa, että ”jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin”.
Kirkossa ollaan Herran edessä eikä bileissä koodilla Käty, kämppä tyhjänä. Ja jos Jeesuksesta tehdään Jesse ja mun paras frendi, mikä sen erottaa Petestä joka jo kerran petti.
Mitä me slangiin pakenemme? Sitäkö, että muuten näytämme boomereilta seisomassa asemalla vilkuttamassa edistyksen junan perävaloille.
Siinä, ihmiset rakkaat, siinä meidän on seisottava. Juurillamme polvesta polveen luottamassa syvään ja yksinkertaiseen.
Taluta lapsi kirkkoon, veisaa virret hänen sieluunsa, anna hänelle mahdollisuus ylentää sydämensä, löytää ihmisyytensä syvin, arin mutta arvokkain ydin resonoimaan sen kanssa mitä hän näkee, kuulee ja tuntee.
Sukupolvien ketju ei jatku itsestään, jokaisen on silmukkansa virkattava, vaikka se olisi vinokin niin kuin patalapun reuna kansakoulussa. Armo on siinä, että se riittää.
Usko on mysteeri, eikä takaa helppoa elämää, vain ihmisen osan.
Näissä penkeissä ei vaadita viimeisimpiä sovelluksia. Ei elinikäistä oppimista vanhaltakaan, saa mennä ihan lapsenuskolla vaan.
Ihmiset rakkaat,
Herra on luvannut auttaa hädässä. Ei hädästä. Usko on mysteeri, eikä takaa helppoa elämää, vain ihmisen osan, johon kuuluu kärsimys, haavoittuminen, häpeä, hylätyksi tuleminenkin.
Ratkaisukeskeinen hanttiinpanija etsii aikansa kiertotietä ja luottaa itsepetokseen viimeiseen purtuun kynteen saakka, kunnes ylpeys menee rikki.
Siinä Kristus ojentaa lävistetyt kätensä, tunnustelee kaikki haavani, arpeni, salatuimmankin säröni ja sanoo: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”
Hänelle kelpaa minun pieni tarinani, tämä ihan kokonaan semi, ei kaunis, ei edes kunnolla huono, vain muutama onnen riekale surun repaletta vasten.
Julistakoon siis rakas kotikirkkomme polvesta polveen riepuevankeliumia puutteellisille, kaikukoon tämän temppelin kellot rohkaisua aroille, rakkautta hylätyille ja kehottakoon meitä katsomaan toisiamme niin kuin Kristus katsoo meitä: hellin silmin.
”Ja sieluihin vuotaa rauha ja siunauksesi.”
Aino Suhola
Laukaan seurakunnan 430-vuotisjuhlassa 8.10.2023
