Kirjoittanut
Mikko Kekäläinen vietti kaksi viikkoa Keniassa Nenäpäivä-kampanjan vieraana ja tutustui waatojen etniseen ryhmään. Yö waata-perheen luona oli unohtumaton kokemus.
Mitkä ihmeet waatat, mietti YLE:n toimittaja Mikko Kekäläinen, kun Nenäpäivä kutsui hänet Keniaan tutustumaan Fida Internationalin työhön waatojen parissa. Googlettaminen tuotti joitakin tuloksia, mutta syvällisempää tietoa waatoista ja heidän historiastaan ei löytynyt internetistäkään. Hän kuitenkin pakkasi matkalaukun odottavin mielin ja lähti Nenäpäivä-kampanjan kanssa selvittämään, miten suomalaiset voisivat olla avuksi Keniassa. Kekäläinen oli tehnyt Nenäpäivän ja Fidan kanssa yhteistyötä jo vuonna 2017 vieraillessaan Ugandassa tutustumassa lapsisotilaiden parissa tehtävään työhön.
– Waatojen asia ei ole esillä oikein missään. Moni mieltää Kenian kauniiksi turistikohteeksi ja onhan maa toki sitäkin. Se on kuitenkin vain pieni osa totuutta. Moni kenialainen elää köyhyydessä, ja waatat koittavat selviytyä erityisen armottomien ja karujen luonnonolojen keskellä. Elämän perusedellytykset eivät täyty heidän kohdallaan, pohtii Mikko Kekäläinen Nenäpäivän kynnyksellä.
Kekäläinen tutustui waatoihin sekä heidän historiaansa ja kulttuuriinsa Kasikinissä, yhdessä viidestä waata-kylästä, joissa Fida työskentelee.
Kansa ilman toimeentuloa 
Waatat ovat noin 20 000 henkilöä käsittävä marginalisoitunut ihmisryhmä Keniassa. Heillä ei ole virallista etnisen ryhmän statusta. Nämä entiset metsästäjä-keräilijät jäivät ilman toimeentuloa, kun saalistaminen kiellettiin. Waatat asuvat usein omissa kylissään erillään muista kenialaisista. Heillä ei useinkaan ole koulutusta ja ilman sitä ei ammattityötä löydy.
Waata-lapsetkin jäävät usein koulutuksen ulkopuolelle: Pienet lapset eivät jaksa kulkea pitkää koulumatkaa ja isompia lapsia hävettää aloittaa koulu heitä paljon nuorempien oppilaiden kanssa. Waata-lapset auttavat usein päiväpalkkalaisina maanomistajien pelloilla työskenteleviä vanhempiaan tuomaan leivän pöytään, joten vanhemmatkaan eivät patista heitä kouluun. Kun lapset jäävät ilman koulutusta, jatkuu köyhyyden kierre.
Yö Abadiban risumajassa
Kasikinin kylässä Mikko Kekäläinen tutustui paikalliseen, ikäiseensä mieheen, Abadibaan. Päälle nelikymppisen Abadiban vaimo on miestään reilusti nuorempi, noin 35-vuotias, mutta pariskunnalla on pitkä liuta lapsia ja jo lapsenlapsiakin.
– 35-vuotias mummo! Onhan elämä Keniassa hyvin erilaista, kun vertaa meihin. Lapset saadaan siellä varhain – usein haitallisen varhain – eikä heitä lasketa tai puhuta siitä, kuinka monta lasta kullakin on. Kaikki lapset ovat ikään kuin yhteisiä. Yritin laskea Abadiban lapset ja sain lopputulokseksi jotakin 8 ja 12 väliltä, Kekäläinen kertoo.
Abadiba ja hänen vaimonsa saavat elantonsa työskentelemällä pellolla. Niukasta toimeentulosta huolimatta he toivottivat Kekäläisen lämpimästi tervetulleeksi ja tarjosivat hänelle parasta, mitä talosta löytyi: ruokaa ja yösijan. Illaksi perhe valmisti tavallista paremman aterian. Se sisälsi maissijauhosta tehtyä puuroa, jonka joukossa oli vihreitä lehtiä ja keitettyä kurpitsaa.
Abadiban vaimo ja lapset nukkuvat savesta tehdyssä majassa yhdessä vuohien ja muiden kotieläinten kanssa. Perheenpää nukkuu kepeistä, risuista ja vanhoista T-paidoista tehdyssä suojassa, jossa on peltikatto. Sen Abadiba tarjosi Kekäläiselle yöpaikaksi.
– Tuo ilta ja yö oli kyllä elämäni merkityksellisin. Mitään mukavuuksia ei ollut, mutta inhimillinen lämpö, jota sain kokea, jäi mieleen. Tulen varmasti aina olemaan osa tuota afrikkalaista perhettä.
Mikko Kekäläinen pääsi myös tekemään peltotöitä Abadiban perheen kanssa.
– Raivasimme peltoa viidakkoveitsen kanssa. Hakkasimme peltoalaa tyhjäksi muusta kasvustosta, jotta voisimme istuttaa sille kassavaa, äärimmäisen ravintoköyhää vihannesta. Työ oli sen verran pölyistä ja raskasta hommaa, että meillä Suomessa eivät edes aikuiset tekisi sellaista. Kasikinissa hommia tekivät sekä aikuiset että lapset.
Koulun sijaan peltotöihin
Abadiban perhe oli siinä suhteessa etuoikeutetussa asemassa, että kaikki hänen lapsensa kävivät koulua. Waata-yhteisössä on kuitenkin tyypillistä, että jos vanhemmat tarvitsevat apua, lapsi jää pois koulusta ja lähteekin pellolle töihin.
– Satuimme olemaan kylässä juuri sinä päivänä, kun perheiltä kerättiin koulumaksuja. Jos perhe ei ollut hoitanut maksua, lapsi lähetettiin kotiin. Onhan se aika absurdi ajatus: lapsi kärsii siitä, ettei vanhemmilla ole rahaa.
Kekäläinen tiesi jo etukäteen, että kylän ihmiset ovat köyhiä ja näkevät nälkää.
– Meillä on käynyt hyvä tuuri, kun olemme syntyneet täällä Suomessa, missä asiat ovat paremmin. Yhtä hyvin se voisi olla oma lapseni, joka menee nälkäisenä nukkumaan. Me emme ole ansainneet asemaamme sen enempää kuin hekään. Keniassa käydessäni tajusin, että siellä elävät ihmiset ovat oikeasti tukalassa tilanteessa ja tarvitsevat apua. Jos perhe saa hädin tuskin viiden euron päivätulot kasaan, kun molemmat vanhemmat paiskivat peltotöitä, ei sillä tule toimeen.
Lasten pitää saada olla lapsia
Fida tekee waatojen parissa ennen kaikkea valistustyötä. Kekäläinen pohtii työtä ja sen tuloksia.
– Päämääränä on voimaannuttaa yhteisöä ja kertoa heille heidän oikeuksistaan. Työ on vielä alussa. Kestää pitkään saada muutos aikaan. Näytti kuitenkin vahvasti siltä, että työllä on vaikutusta: Apu menee perille ja se on konkreettista.
Toimittaja kannustaa ihmisiä auttamaan iloisella asenteella.
– Ensimmäisen kerran palatessani Afrikasta olin Afrikka-päissäni: Ahdistuin näkemästäni ja hermostuin lapsilleni, kun he nirsoilivat ruoasta. Mutta lasten kuuluisi saada olla lapsia Afrikassakin ja nirsoilla samalla tavalla. Sen sijaan, että ahdistuu omasta hyväosaisuudesta, kannattaa auttaa siinä, missä pystyy ja tehdä se ilolla.
Nenäpäivää vietetään perjantaina 13. marraskuuta YLE:n kanavilla.
Teksti: Ninarose Maoz
