Kirjoittanut
Viisiottelija Laura Salminen on antanut urheilulle kaikkensa. Silti se on vasta hänen elämänsä toiseksi tärkein asia.
Ajankäytöllisesti maailman vaativimpiin kilpaurheilulajeihin lukeutuva nykyaikainen viisiottelu on laji, jossa suomalaiset eivät ole menestyneet Laura Salmisen elinaikana. Viimeisin olympiaedustuspaikka on vuodelta 1984 ja -mitali lähes puolen vuosisadan takaa Münchenin kisoista vuodelta 1972.
Itäisen Helsingin metsissä, Sipoon Östersundomin entisillä mailla, kuusivuotiaasta saakka harjoitellut Laura Salminen on lähellä lajin olympiapaikkaa. Hänen tämänhetkinen sijoituksensa olympiarankingissa on toinen.
Ensi kesän Tokion olympialaisissa nykyaikaisen viisiottelun mitaleista kilpailee 36 urheilijaa. Laji on ollut olympiakilpailuissa Tukholman vuoden 1912 kisoista saakka.
– Paljon on vielä karsintakisoja edessä. Ne jatkuvat helmikuun lopusta toukokuun loppuun, ammattiurheilija toppuuttelee.
Viidestä lajista koostuva kilpailu vedetään läpi yhden päivän aikana. Yksistään kilpailun miekkailusessio kestää kolme tuntia.
”Välillä sitä miettii, onko tässä mitään järkeä.”
Huipputason urheilijoilla päivittäisiä harjoituksia voi helposti kertyä kolmesta neljään, kun urheilijan on treenattava erikseen miekkailua, ammuntaa, vapaauintia, esteratsastusta ja maastojuoksua.
– Välillä sitä miettii, onko tässä mitään järkeä. Olen kuitenkin nuoresta saakka pyytänyt Jumalalta: ”Johda Sinä elämääni”, ja aina olen löytänyt itseni urheilun parista. Tahdon urheilla Jumalan kunniaksi ja ihmisten parhaaksi, se antaa minulle merkityksen työhöni, Laura Salminen sanoo.
Raskaimman pettymyksen jälkeen pyörän selästä huudeltiin Herralle
– Olen kilpaurheillut kuusivuotiaasta asti, yli kaksikymmentäviisi vuotta. Etenkin nuorempana otin tosi raskaasti, jos kaikki ei mennyt ihan nappiin. Olen persoonana aika ”tulinen hevonen”. Vähän vanhempana olen oppinut, että jos asetan itselleni liian kovaa painetta, suoriudun huonommin kuin silloin, jos kykenen ottamaan asiat vähän tyynemmin.
Elämänsä raskaimman pettymyksen Laura Salminen koki kesällä 2012. Hän putosi Lontoon olympialaisista niukimmalla mahdollisella tavalla. Suomalaisurheilija oli kerännyt karsintakilpailuissa täsmälleen saman pistemäärän kuin liettualainen Gintare Vanckauskaite. Lajiliiton edustajat olivat jo ehtineet onnitella Salmista kisapaikasta. Lopulta olympiapaikka ratkaistiin liettualaisen eduksi tämän paremman MM-kisatuloksen perusteella.
– Minulla oli vahva usko, että pääsen sinne. Olin kirjoittanut harjoituspäiväkirjaanikin: ”Saavutan olympiapaikan – kunnia Jumalalle.”
– Kyllä se otti tosi koville. Otin fillarin alle ja ajoin sillä 70 kilometriä Loviisaan. Matkalla huutelin Herralle, että mitä ihmettä minulle ja olympiapaikalle tapahtui.
Laura Salmista valmentaa hänen isänsä Veikko Salminen. Näin on ollut kilpaurheilu-uran alusta asti. Kun Suomi sai viisiottelussa viimeksi olympiamitalin, Veikko Salminen oli Martti Ketelän ja Risto Hurmeen ohella pronssia joukkuekilpailussa voittaneessa joukkueessa.
”Jumala on elämässämme mukana ihan kaikessa. Myös niissä lahjoissa, joita Hän on meille itse kullekin antanut.”
Viisiotteluperinteistään huolimatta Veikko-isä ei ollut se, joka tyttärensä lajin pariin houkutteli.
– Tämä on niin rankka laji, että koitin pitää lapseni Ismon ja Lauran erossa tästä hommasta. Pieninä he uivat ja juoksivat, mutta niinhän siinä kävi, että Laura tämän lajin valitsi. He ovat tehneet niin kuin sydän sanoo, Veikko Salminen kertoo.
– Isä ei urheilijana koskaan kysynyt, haluammeko alkaa treenaamaan kilpaurheiluun, vaan se oli liikunnallinen äitimme. Isä kilpaurheilijana tajusi, että se on aika kova tie, tytär vahvistaa.
Valmentaja-isä on henkilö, jonka kanssa Laura Salminen on tähän mennessä viettänyt ylivoimaisesti eniten aikaan elämässään.
– Koko maailmassa ei ole varmaan isää ja tytärtä, jotka ovat niin paljon kimpassa. Harjoittelun lisäksi me myös puhumme todella paljon yhdessä, Veikko Salminen sanoo.
Kaikesta näkee, että isän ja tyttären välinen suhde on mutkaton ja läheinen. Silti se ei tarkoita sitä, että se olisi aina helppo. Sellainen ei ole Helsingin lähetysseurakunnassa käyvän Laura Salmisen Jumala-suhdekaan.
– Ihan suoraan sanottuna kyllä me olemme isän kanssa sellaisia pettymyksiä kokeneet, että on tullut Jumalallekin purnattua: ”Etkö Sä Jumala ole urheilumiehiä – miksi pitää käydä näin?”
– Silti Jumala on elämässämme mukana ihan kaikessa. Myös niissä lahjoissa, joita Hän on meille itse kullekin antanut.
Ei helppoa tietä huipulle
Jumalan mukanaolo ei välttämättä tarkoita helppoa tietä huipulle. Eivätkä sitä takaa lahjakkuus ja harjoitustunnitkaan, joita Salmiselle on kertynyt lukematon määrä, sillä hän on peruskoulun jälkeen keskittynyt ainoastaan urheiluun.
Uralla on ollut rutkasti epäonnea. Vuosina 2005–2010 Salmisella oli terveysmurheita. Ensin urheilija ajautui ylikuntoon. Lepopulssi oli korkea ja yöunet kärsivät. Meni vuosi ennen kuin kroppa palautui. Sen jälkeen oli peräkkäisinä vuosina kolme rasitusmurtumaa.
”Lauralla on lahja, että hän ei jää piehtaroimaan pettymyksiin ja murehtimaan asioita.”
Viime vuoden EM-kisoissa Laura Salminen oli huippukunnossa. Täydellinen kilpailu meni pilalle loistavasti suoritettujen neljän ensimmäisen lajiosuuden jälkeen. Lopun ampumajuoksuosuuden turmelivat oudot vatsaongelmat.
– Lauralla on lahja, että hän ei jää piehtaroimaan pettymyksiin ja murehtimaan asioita. Hän on ottanut tosissaan sen, mitä Sana sanoo: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi”, siteeraa Veikko Salminen Filippiläikirjettä Raamatusta.
Laura Salminen sanoo olevansa vakuuttunut siitä, että usko on vahvistanut häntä urheilijana ja ihmisenä.
– Aika parantaa ja kyllä Jumala aina nostaa meitä pettymyksistä. Jumalalle voi asioita purkaa ja antaa tulla ulos sen, mikä sisällä myllertää. On luotettava, että kaikella on jonkin tarkoitus. Jumala tietää sen, vaikka ei aina itse ymmärtäisi.
Kristitty ottelija ei koe tarvitsevansa erikseen henkistä valmennusta, ei edes pettymysten keskellä.
– Parasta henkistä valmennusta on se, että tietää olevansa Kristus-kalliolla. Se on tärkeintä.
Itsetunto ei ole kisapaikasta kiinni
Laura Salminen on seurannut isänsä esimerkkiä urheilussa ja uskossa. Hänen vanhempansa tulivat uskoon aikuisiällä 1980-luvulla. Ainakin yhdessä asiassa tytär haluaisi vielä isänsä jalanjälkiä seurata. Hän haluaisi hypätä olympiakoneeseen.
Nyt Tokion olympiapaikka on 32-vuotiaalle urheilijalle äärimmäisen lähellä. Se vaatii enää muutaman omantasoisen suorituksen jäljellä olevissa karsintakilpailuissa Kairossa, Bulgariassa, Etelä-Koreassa ja Kiinassa.
– Sydämessä on vahvasti se tavoite, että sinne mennään. Haluan asennoitua siihen niin, että jos sitä paikkaa ei tule, niin sitten Jumalalla on minulle parempi suunnitelma. Ei se elämääni kaada. Fiilis on rennompi kuin neljä vuotta sitten. Itsetuntoni ei ole olympiapaikasta kiinni.
Urheilijalta vaaditaan äärimmäistä sitkeyttä ja itsekuria pyrkiä kansainväliselle huipulle lajissa, joka on maailmalla kilpailtu mutta kotimaassa huomioarvo on vähäistä.
– Suomessa laji ei ole ollut esillä, mutta se johtuu siitä, että täällä ei ole kukaan lajissa isosti menestynyt vähään aikaan – vielä, kuittaa Salminen.
Menestyminen vaatii täydellistä omistautumista harjoittelulle ja kilpailuille. Sen vuoksi Laura Salmisen ajatuksen eivät toistaiseksi kanna ensi kesää ja Tokiota pidemmälle.
– Sen jälkeen pitää katsoa, miten elämä siitä jatkuu. Se on Jumalan kädessä, mitä sitten tulee. Uskon, että se into ja tahto, mikä minulla on tällä hetkellä urheilua kohtaan, siirtyy sitten johonkin muuhun, kun on sen aika. En vielä tarkkaan tiedä, mitä se on, mutta Herra sen tietää.
Laura Salmisen haastattelu on kuunneltavissa podcastina täällä [Radio Dei].
