Monet kristityt elävät totalitaristisissa valtioissa. Miltä elämä näyttää heidän silmin? Kylväjän Itä-Aasian pioneerityöntekijä puntaroi vainotuilta kristityiltä oppimaansa.
”Anteeksi, mutta valitettavasti ette voi osallistua meidän jumalanpalvelukseemme. Toivon, että ymmärrätte tilanteen.” Näin meitä tervehdittiin eräässä paikallisseurakunnassa. Maa oli eräs itäisen Aasian valtio, jossa kristittyjen elämää rajoitetaan rankasti. Olisimme tahtoneet osallistua paikallisten kanssa jumalanpalvelukseen, mutta pastori ei tahtonut vetää huomiota seurakuntaansa ulkomaalaisten läsnäololla. Ulkomaalaisten keskinäiseen jumalanpalvelukseen paikallisia oli puolestaan kielletty osallistumasta.
Ennen kuin lähdimme Suomesta, kuulimme monien läheisten suusta samat sanat: olettepa rohkeita, kun sinne uskallatte lähteä. Tosiasiassa maissa, joihin me suuntaamme, ei ulkomaalaisilla ole juurikaan hengenvaara. Vaikka avoin evankeliointi onkin kiellettyä, todennäköisin lopputulema yli-innokkaalle lähetille on lähtöpassit maitojunalla kotiin. Vankilaan tai pakkotyöhön joutuminen on epätodennäköisempää kuin auto-onnettomuuteen joutuminen Suomessa. Tästä huolimatta me – ja muut ulkomaalaiset – ylläpidimme viranomaisten pelossa kummallista itsesensuuria. Näin jälkiviisaana tässä olisi meillä kristityillä oppimista, olimmepa sitten Suomessa tai ulkomailla: yleensä me olemme itse itsemme pahimpia kriitikoita. Kristittyinä voisimme olla paljon rohkeammin esillä edustaen Kristusta sanoin ja teoin.
Todennäköisin lopputulema yli-innokkaalle lähetille on lähtöpassit maitojunalla kotiin.
Paikallisten tilanne totalitaristisessa maassa onkin aivan eri. Kristittynä eläminen – tai pelkästään kristittyjen kanssa ystävystyminen – voi aiheuttaa hankaluuksia arkielämään. Työpaikan saanti vaikeutuu, ja esimerkiksi junalipun ostaminen muuttuu mahdottomaksi. Eräskin tuttavamme kertoi, ettei hänen paikallinen ystävänsä enää tahtonut lounastaa hänen kanssaan, koska pelkäsi tulevien työmahdollisuuksiensa puolesta.
Toisessa maassa taas joutuu hetimmiten vankilaan, jos ilmenee, että on kristitty, vaikka ulkomaalainen saisikin vapaasti tunnustaa olevansa kristitty. Tällaisiin maihin syntyneillä on kaikki syy olla varovaisia, mutta jostain syystä ajoittain tuntuu siltä, että he ovat uskossa rohkeampia kuin me lähetit.
Kristillinen usko kestää ja vahvistuu vainon keskellä. Luin kirjan ankarien vainojen keskellä eläneestä kristittyjen suvusta, joka neljän sukupolven ajan välitti uskon sanomaa suullisesti vainojen keskellä Itä-Aasiassa. Heille ei riittänyt uskon säilyttäminen suvussa, vaan he tekivät lähetystyötä ja välittivät evankeliumia huolimatta siitä, että kuka tahansa olisi voinut paljastaa heidät. Silloin koko suku olisi joutunut vankilaan tai pakkotyöhön. Mutta kukaan ei kannellut heistä. Jumalan armo suojeli heitä. Erään toisen vainoja paenneen sanat ovat piirtyneet syvästi sisimpääni: ”Me rukoilemme teidän puolestanne. Teillä on monenlaista maallista, mihin turvata, mutta meidän turvamme on yksin Jumala.”
Ennen Itä-Aasiaan lähtöä minullakin oli omat vääristyneet mielikuvat elämästä siellä: mitään ei voi tehdä, kaikki on kiellettyä tai rajoitettua. Kokeneempia konkareita kuunnellessani rauhoituin. Vaikka valvonta onkin tiukkaa, Jumala on kaiken ihmisymmärryksen yläpuolella. Hänelle mikään ei ole mahdotonta, ja Hän on monien kristittyjen tekojen sekä sanojen kautta kertonut pelastavasta rakkaudestaan sielläkin, missä pimeys tuntuu peittävän kaiken. Jumalan valo on pimeyttä vahvempi.
Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 2/22.
