Kirjoittanut
Uuden tutkimuksen mukaan jumalanpalvelusta ei koeta enää yhtä tärkeänä pappien ja kanttorien keskuudessa kuin ennen. Kehitys on osa suurempaa muutosta, jossa kirkko koetaan enemmän sielunhoidollisena kuin julistuksellisena.
Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä on tutkinut pappien ja kanttorien näkemyksiä jumalanpalveluselämästä niin ammatillisen arvostuksen kuin henkilökohtaisen suhteen näkökulmista. Tutkimuksen tulokset julkaistiin syyskuussa Kirkkohallituksen Jumalanpalvelusbarometrissä 2023. Tervo-Niemelää haastatteli Seurakuntalaisen päätoimittaja Sari Savela Viikon seurakuntalainen -podcastissa Radio Deissä.
– Yleinen arvostus ja jumalanpalveluksen tärkeänä pitäminen seurakunnan työtehtävänä on vähentynyt voimakkaasti nyt 2010-luvulla ja 2020-luvulla. Se on iso muutos ja erityisen iso muutos on tapahtunut nyt ihan viimeisten vuosien aikana. Todennäköisesti korona-aika, joka tässä on ollut aikaisemmin, jolloin jumalanpalveluskokoontumisiin tuli rajoituksia, on jollain tavalla muuttanut myös kirkon työntekijän itseymmärrystä omasta työstä ja kokoontuvan työn tärkeydestä, kertoo Tervo-Niemelä.
Jumalanpalveluselämän arvostus seurakuntatyön muotona korreloi vahvasti henkilökohtaisen jumalanpalveluselämän arvostuksen kanssa.
– Meillä on karkeasti noin puolet papeista, jotka pitävät jumalanpalvelusta myös henkilökohtaisesti tärkeänä. Suurin osa on niitä, jotka pitävät sitä kohtuullisen tärkeänä. Hyvin vähän on niitä, jotka eivät pidä sitä ollenkaan tärkeänä, Tervo-Niemelä tarkentaa.
Poikkeuksen tekevät asiantuntijatyötä tekevät.
– Asiantuntijatehtävissä toimiville on aika tyypillistä, että pidetään periaatteessa tärkeänä, mutta ei henkilökohtaisessa elämässä niinkään tärkeänä, Tervo-Niemelä sanoo.
Positiivinen vaikutus työhyvinvointiin
Tervo-Niemelän mukaan moni pappi ja kanttori ajattelee työtehtäviin liittyvien jumalanpalvelusten olevan itselleen riittävä määrä osallistua jumalanpalveluselämään. He eivät koe tarpeelliseksi, mielekkääksi tai aikatauluihin sopivaksi käydä messussa tai jumalanpalveluksessa useammin. Jumalanpalveluselämään osallistumisella olisi kuitenkin merkitystä papin työhyvinvoinnille.
– Vaikka pappi – ja kanttori niin ikään – työn puitteissa kävisi vaikka kuinka paljon jumalanpalveluksissa, niin silti näyttää, että sillä ei ole niinkään merkitystä työhyvinvoinnin kannalta. Nimenomaan se omalla vapaa-ajalla osallistuminen, jolloin kirkonkin työntekijä saa olla ihan seurakuntalaisen roolissa on se, joka ennen kaikkea luo jaksamisen edellytyksiä papin ja kirkon työn arkeen, Tervo-Niemelä selittää.
Tervo-Niemelä nostaa esiin huolen etenkin pappien työhyvinvoinnista, joka näyttää heikentyneen merkittävästi uusimpien AKI-liittojen tekemien jäsenkyselyiden mukaan.
– Pappien uupuminen on lisääntynyt hyvinkin voimakkaasti. Vielä 1990-lopussa 2000-luvun alussa kerätyssä aineistossa suunnilleen joka kymmenes pappi näytti työssään kuormittuneelta ja näissä uusimmissa tutkimuksissa joka kolmas. Eli siinä on tapahtunut valtava lisääntyminen.
Mistä muutos sitten johtuu?
– Papin työhön ja kirkon työhön on tullut paljon sellaisia elementtejä, jotka kuormittavat laajasti. Toisaalta työssä itsessään tapahtuneet muutokset, joita koronan myötä tuli ja esimerkiksi yhteiskunnan puolelta tuleva jatkuva kirkkokritiikki, paine ja haastaminen kirkon työlle. Työ ei ole yhtä itsestään selvästi oikeutettua kuin aikaisemmin. Jatkuvasti joutuu etsimään uusia tapoja tehdä töitä ja uusia tapoja tavoittaa ihmisiä. Ja ilman muuta tällaiset kirkostaeroamis-ilmiöt ja vastaavat kuormittavat kirkon työntekijöitä, Tervo-Niemelä selittää.
Oman haasteensa työhyvinvoinnille tuo seurakuntien ja kirkon johtamiseen liittyvät haasteet. Pappien keskuudessa on paljon tyytymättömyyttä johtamiseen, mikä näkyy myös merkittävänä syynä alan vaihtamiseen.
– Kirkossa olisi kyllä paljon tehtävää edelleen, vaikka tämä on sellainen alue, mihin kirkossa on paljonkin panostettu ja johtajuutta on kehitetty. Mutta ehkä myöskin tämä aika on tullut kirkolliselle johtajuudelle entistä haastavammaksi: yhteiskunnan puolelta tulevaa haastetta on niin paljon, että se tuo johtajuuteen sellaisia tarpeita, mitä aikaisemmin ei ole ollut.
Kanttorit pitävät tärkeämpänä kuin papit
Tutkimuksen mukaan kanttoreista 59 prosenttia pitää jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä kun sitä vastoin papeilla vastaava luku on 41 prosenttia. Tervo-Niemelä pitää tulosta yllättävänä ja kiinnostavana. Joka vuosi kun asiaa on kysytty, tulos on ollut samanlainen.
– Tämä todennäköisesti omalta osaltaan juontaa juurensa siihen, mistä papin ja kanttorin oma työnkuva muodostuu. Papin työssä jumalanpalvelus näyttelee suhteellisesti pienempää osaa kuin kanttorien työssä. Kanttoreiden viikoittaiseen työhön usein kuuluu jumalanpalvelukset kun taas papilla niitä, joiden työhön se kuuluu viikoittain on selvästi vähemmän. Eli oma työnkuva on erilainen ja luo käsityksen siitä mistä seurakuntatyö koostuu, Tervo-Niemelä arvelee.
Sielunhoidollinen vai julistuksellinen kirkko?
Tervo-Niemelän mukaan pappien mielipiteet kirkon perimmäisestä tehtävästä ovat jakautuneet. Toisten mielestä kirkon tulisi olla ensisijaisesti julistava, toiset kokevat diakonisen puolen olevan tärkeimmän.
– Tämä näkyy pappien ajattelussa voimakkaana. Meillä on niitä pappeja, joiden työnäyn keskiössä on lähimmäisen rinnalla kulkeminen ja auttaminen monissa sen muodoissa. Sitten meillä on niitä pappeja, joiden työnäyn ytimessä on ennen kaikkea kirkon julistukselliseen ja hengelliseen ytimeen kuuluvat tehtävät kuten jumalanpalvelus, Raamatun opettaminen ja lukeminen, hartauselämä ja tämän tyyppiset tehtävät, Tervo-Niemelä selittää.
– Sitten on ne, joiden mielestä kirkon tehtävä on edistää esimerkiksi tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja toimia yhteiskunnassa sellaisten arvojen puolesta mitä pitää tärkeinä ja oikeina, hän jatkaa.
Tutkimuksessa havaittiin, että ne, jotka pitivät jumalanpalvelusta erityisen tärkeänä, arvostivat seurakuntatyön osa-alueista myös kirkollisia toimituksia, Raamatun lukemista ja opettamista, sanan julistamista, lähetystyötä sekä evankeliointia. Ja ne, jotka eivät arvostaneet, eivät pitäneet tärkeänä myöskään jumalanpalveluselämää.
– Näkisin, että myös tässä on monessa mielessä huolestuttava kehitys, Tervo-Niemelä kommentoi.
– Se ajatus, että seurakunnan ja kirkon tehtävä on nimenomaan sanan julistamisessa ja Raamatun opettamisessa, rukouselämässä, lähetystyössä, evankelioinnissa on laskenut pappien keskuudessa, hän jatkaa.
Muutokset laajemmin koko yhteiskunnassa
Tervo-Niemelä uskoo, että kyse ei ole pelkästään pappien ja kanttoreiden asenteista, vaan laajemmin seurakunnan ja kirkon ylemmän tason päätöksentekoelimissäkin vallitsevasta asenteesta ja kulttuurista. Merkittävä trendi kehityksessä on kirkollisuuden ja opillisuuden heikentyminen ja sielunhoidollisuuden korostuminen.
– Ja kun tähän pistää rinnalle sen, mitkä ovat ihan tavallisten suomalaisten keskeisimpiä syitä kuulua kirkkoon ja mitä kirkon pitää edistää, näemme täsmälleen samanlaisen muutoksen. Eli ei tämä ole pappien tai kanttorien keskuudessa mikään ainutlaatuinen kehityskulku. Kyllä meillä myös suomalaisten keskuudessa ja kirkon jäsenten keskuudessa vähenee ajatukset siitä, että kirkon tulisi olla julistava ja opettava. Sitä vastoin se ajatus lisääntyy, että kirkon tulisi olla ensisijassa kärsivän rinnalla kulkeva, Tervo-Niemelä sanoo.
Myös kutsumuksen merkitys työn motivaattorina on heikentynyt. Sellaisten pappien ja erityisesti kanttorien määrä, jotka tekevät työtä ensisijaisesti palkan takia on Tervo-Niemelän mukaan kasvanut huomattavasti.
Ikä ja sukupuoli eivät merkityksellisiä
Nais- ja miespappien kohdalla ei tutkimuksen puitteissa ole nähtävissä merkittäviä eroja.
– Toki miespappien keskuudessa näkyy useammin sellainen työorientaatio, joka on nimenomaan julistukselliseen työhön keskittyvä, kun taas naisille on tyypillisempää sellainen monipuolisempi työorientaatio, joka samanaikaisesti kattaa sekä julistuksellisen että auttamisen ja rinnalla kulkevan työn. Ja sitten taas naisten keskuudessa on jonkin verran semmoista tasa-arvon edistämiseen ja auttamiseen laajasti keskittyvää, mutta nämä erot eivät ole erityisen suuria, Tervo-Niemelä kertoo.
Merkittäviä eroja ei löydy myöskään vastaajien ikää tarkastellessa. Kyse on Tervo-Niemelän mukaan suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka näkyy kaikissa ikäryhmissä.
– Jos me tutkitaan samaa ikäryhmää kymmenen vuotta sitten tai kaksikymmentä vuotta sitten, niin sen saman ikäryhmän kohdalla näkyy laskua. Kaikki ikäryhmät muuttuvat tämän ajan mukana, hän sanoo.
Poikkeus ovat nuoret kanttorit, joiden kohdalla on tapahtunut suuri muutos siinä, miten jumalanpalveluselämä koetaan henkilökohtaisella tasolla. Nuorten kohdalla merkityksellisyys on vähentynyt voimakkaasti.
– Tullaan ehkä enemmän muusikkotaustalla kuin sellaisella kirkkotaustalla tai seurakuntataustalla siihen työhön, Tervo-Niemelä sanoo.
