Kirjoittanut
Passiivinen kielitaito yleistyy romanikielen kohdalla. – Moni romaneista ymmärtää kieltä, mutta ei osaa itse kommunikoida sen avulla.
Tuula Åkerlund, 68, on jäänyt helmikuun alusta eläkkeelle Romano Missio ry:n toiminnanjohtajan tehtävästä.
Kuten tapana nykyisin on, eläkkeelle siirrytään liukuen, pala kerrallaan. Viimeisinä viikkoina pidetään kertyneet lomat. Tyhjennetään pöytää. Tavataan vanhat yhteistyökumppanit, vaikka monien kanssa ei tietenkään ehdi lähtökahveja juomaan.
Sitten koittaa se päivä, kun katsahdetaan taukohuoneeseen viimeisen kerran työntekijän silmin. Toimistolle jätetään avaimet, kulkukortit, puhelin ja muut tykötarpeet.
Ja, kuten tapana nykyisin myös on, eläkkeelle siirtyjälle jää vielä ainakin toistaiseksi käyttöön vanha työsähköpostiosoite ja puhelinnumero.
– Puhelin ei nyt enää ole onneksi juuri soinut, Åkerlund naurahtaa.
– Aika hyvin on info mennyt perille, että olen siirtynyt eläkkeelle.
Romano Mission uutena toiminnanjohtajana on aloittanut Mertsi Ärling. Vuonna 1906 perustettu yhdistys on Suomen vanhin romanijärjestö. Organisaatiossa työskentelee nykyisin 37 kuukausipalkkaista työntekijää sekä tuntityöntekijöitä.
Olen jo sitä sukupolvea, jonka ei ole tarvinnut kiertää.
Tuula Åkerlund aloitti toiminnanjohtajana 18 vuotta sitten, viisikymppisenä.
Åkerlundia on kuvailtu diplomaatiksi, jolla on lahja luoda nopeasti luontevia kontakteja ihmisiin. Luonnehdintaan on helppo uskoa. Åkerlundin kanssa uudellekin tutulle syntyy helposti tunne, että tässähän on tunnettu iät ja ajat, ja yhteistä pinta-alaa löytyy.
Diplomaatin taitoja on tarvittu järjestöarjessa, jos työntekijöillä on ollut ammatillisia haasteita.
– Siitä lähdetään liikkeelle, että kahden kesken kerron heti kaikki ne vahvuudet ja hienoudet, mitä olen huomannut työntekijässä. Sitten voidaan nostaa esiin ilmi tulleita ikävämpiä asioita ja pohtia yhdessä, miten niitä voitaisiin muuttaa, Tuula Åkerlund kuvailee.
Ennen Romano Missiota Tuula Åkerlund (o.s. Hedman) työskenteli 13 vuotta romanikielen opettajana ja kuraattorina Vantaan peruskouluissa. Tätä ennen hän toimi asiantuntijana Opetushallituksessa romaniväestön koulutusyksikössä.
Työura alkoi kuitenkin jo nuorena junasiivoojana ja myymäläapulaisena.
– Olen saanut erittäin hyvän pohjan elämälle kodistani. Vanhemmilla oli valtava tarve osoittaa meille lapsille rakkautta ja välittämistä.
Hedmanien nelilapsinen perhe oli asettunut Riihimäelle. Oma pysyvä koti mahdollisti koulunkäynnin. Tuula Åkerlund valmistui ylioppilaaksi, yhtenä ensimmäisistä suomalaisista romaneista.
Veljensä Henry Hedmanin kanssa Tuula opiskeli parikymppisenä Dallasissa Christ for the Nations -raamattukoulussa. Muisto Teksasista nousee yhä hakematta mieleen, lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen.
– Se kansainvälisyys ja yhteys, se puhuttelee yhä.
Romanityttö Suomesta koki olevansa osa suurta kristittyjen perhettä. Omaa kulttuuria ei myöskään tarvinnut selitellä.
Olen saanut erittäin hyvän pohjan elämälleni.
Riihimäelle Tuula Åkerlund matkustaa yhä säännöllisesti. Siellä asuu 88-vuotias äiti Fanny omaishoitajana toimivan pikkusiskon Hellevin kanssa. Diabetes on romuttanut vanhuksen liikuntakyvyn, mutta äidin pää pelaa tyttären mukaan moitteetta.
– Hän on terävämpi kuin me lapset, Åkerlund nauraa.
Äiti muistaa vielä sen ajan, kun romanit olivat kiertolaisia. Lapset istuivat talvipakkasilla reessä, ja isä kiersi nöyränä talosta taloon kysymässä jonkinlaista suojapaikkaa yöksi.
Sodan aikana miehet lähtivät rintamalle ja hevonenkin otettiin sotaan. Romaniäidit ja lapset jäivät nyssyköineen tien päälle. Evakoidenkaan joukossa romanius ei tietenkään ollut mikään valttikortti. Silti selvittiin.
– Äidin myötä nämä muistot jossain vaiheessa katoavat. Minä olen jo sitä sukupolvea, jonka ei ole tarvinnut kiertää.
Hedmanit ovat Riihimäellä tunnettu perhe. Kun Vinskinä tunnettu isä Viktor Hedman kuoli 12 vuotta sitten, hautajaisissa oli lähes viisisataa vierasta ja kirkolta muodostui kaupunkilaisista kunniakuja surusaattueelle. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Paikka, jossa pois jäävä toiminnanjohtaja haluaa myös jatkossa vierailla, on Päiväkummun lastenkoti Hämeenkoskella.
Romano Missiossa on haluttu lähteä siitä, että lastensuojelun piirissä olevat romanilapset tarvitsevat tukea kulttuuri-identiteetin vaalimiseksi. Se suojaa lasta, kun elämä heittelee.
1950-luvulla perustettu, vanhassa tsaarin ajan pappilassa toimiva Päiväkumpu on todistanut monta tarinaa, joista kaikki eivät ole onnellisia.
– Romanivanhemmat saattoivat tuoda lapsensa lastenkodille ja pyytää, että lapset otettaisiin sisään, kun vanhemmilla ei ollut enää tarjota suojaa eikä ruokaa.
2020-luvulla lastenkotiin sijoitettujen romanilasten kotien ilot ja murheet ovat samantyyppisiä kuin pääväestöllä. Pikimustan huumorin läpi voitaneen todeta, että on tapahtunut tasavertaistumista.
Päiväkummussa Åkerlund pyrki olemaan aina yhden lapsen tai nuoren kanssa kerrallaan. Ottamaan aikaa, juttelemaan ihan tavallisista asioista.
– Joskus siivottiin huonetta yhdessä. Nuori huomaa, että kun huone on siisti, itselläkin on parempi olla.
Moni asia on Tuula Åkerlundin mukaan kehittynyt parempaan suuntaan parinkymmenen vuoden aikana. Romaneita työskentelee yhä monipuolisemmin eri ammattialoilla, koulutustaso on parantunut ja rasismikin vähentynyt, vaikka sitäkin yhä esiintyy.
Åkerlundin omat unelmat liittyvät romanikieleen. Hän on ollut mukana tekemässä useita käännöstöitä, ja nyt työn alla on Markuksen evankeliumi.
– Toivoisin, että koko Uusi testamentti saataisiin romanikielelle.
– Minulla on syvä huoli kielen tilasta. Lapset oppivat sen jo uutena kielenä. Passiivinen kielitaito on yleistä, eli romania ymmärretään, mutta ei osata kommunikoida kielellä itse.
– Nykynuoret oppivat kieliä erittäin hyvin. Sikäli olen toiveikas, Tuula Åkerlund sanoo.
Romano Mission kotisivut.
