Kirjoittanut
Kahden hengen taloutemme kasvoi kolmella ukrainalaisella, kun Keuruulle saapui yksityisvoimin tuotettuna pari bussilastillista pakolaisia. Puolentoista kuukauden yh-teiselo osoittautui antoisaksi ja positiiviseksi kokemukseksi.
Odottelin mieheni ja parinkymmenen muun keuruulaisen kanssa jännittynein mielin 16. maaliskuuta seurakuntasalin pihalla täkäläisen linja-autoyrittäjän autoa. Se oli ollut hakemassa Ukrainan pakolaisia Varsovasta kotimajoitukseen keskisuomalaiseen pikkukaupunkiimme. Meille oli annettu lapulle kirjoitettuna henkilöiden nimet, joiden kanssa tulisimme jakamaan kotimme määräämättömäksi ajaksi.
Linja-auton saavuttua alkoi siitä purkautua väsyneitä ja hämmentyneitä naisia, lapsia, teinejä, muutama iäkäs mies sekä jokunen lemmikkikin. Löysimme pian kaksi meille tulevaa naista, joilla oli mukanaan matkalaukuissa koko omaisuutensa. Ohjasimme heidät sisälle kirkkoon, jossa oli iltapala, infoa ja puhelukorttien jako.
Koetin olemattomalla venäjän kielen taidollani esittäytyä uusille perheenjäsenillemme, joiden kasvoilta luin kiitollisuutta ja helpottuneisuutta. Taisimme kaikki neljä saada silmämme kosteiksi jo alkumetreillä, kuten kävi usein niiden puolentoista kuukauden aikana, jotka asuimme yhdessä.
Arkirutiinit löytyivät itsestään
Kaikki alkoi siitä, kun eläkkeellä oleva diakoni Unto Mikkonen kyseli Keuruun puskaradio -nimisessä Facebook-ryhmässä yksityisiä majoittajia Ukrainan pakolaisille. Hän myös haki rahankeräysluvan matkakuluihin. Osallistuminen oli meille heti selvä asia. Asumme kahdestaan väljästi, joten siivosimme ja kalustimme alakerran kolme huonetta ukrainalaisia varten.
Olin ennen naisten saapumista kirjoittanut tärkeimmät tiedot meistä, puhelinnumeroista, osoitteestamme, vara-avaimesta ja kaupungistamme käännösohjelman avulla venäjäksi ja tulostanut ne kummallekin. Keskustelu onnistui kännyköin asentamiemme Google Kääntäjän avulla, vaikkakin kankeasti.
Omatoimisia aamu-, ilta- ja välipaloja varten veimme alakertaan vedenkeittimen, astioita ja kuivamuonaa. Neuvoin naisia käymään pakastimella ja jääkaapilla aina tarpeen tullen. Kaksi lämmintä ruokaa valmistimme mieheni kanssa yleensä itse, ja kokoonnuimme aterioimaan koko porukalla yläkerran keittiössä.
Monet muut isäntäperheet antoivat ukrainalaisten osallistua päivittäin ruuan laittoon. Toki borssikeittoa syötiin meilläkin. Ukrainalaiset hoitivat tiskit ja pyykkien pesun. Arkirutiinit muotoutuivat viikon sisällä itsestään.
Turvaan minne vain
Ensimmäisinä päivinä koetimme hiukan kysellä heidän elämästään, taakse jättämistään omaisista ja sodasta, mutta tilanne päättyi useimmiten tuskaiseen itkuun. Päätimme antaa heille mahdollisuuden omatoimisesti kertoa, jos jossain vaiheessa haluaisivat. Viikkojen kuluessa ja luottamuksen lisääntyessä saimmekin vähä vähältä tietoa kaikesta, ja kerroimme lisää itsestämmekin.
Pian saapumisensa jälkeen monet olivat jo innokkaasti etsimässä töitä.
Kuukauden kuluttua Keuruulle saapui toinen linja-autollinen ukrainan pakolaisia. Siitä ryhmästä saimme meille vielä kolmannen naisen.
Suuri osa yhteensä noin sadasta kaupunkiimme päätyneestä oli hypännyt linja-autoon tietämättä Suomesta juuri mitään. Oli vain ollut pakko päästä jonnekin turvaan. Pian saapumisensa jälkeen monet olivat jo innokkaasti etsimässä töitä. Kaupungin järjestämissä rekrytointitilaisuuksissa alueen työllistäjät ovat esitelleet työvoimatarpeitaan ja löytäneetkin tekijöitä.
Kadonneet omaiset löytyvät
Ukrainalaisemme seurasivat maansa uutisia netistä puhelimillaan. Uutiskuvat siellä ovat huomattavasti raaempia kuin Suomessa. Kuuntelimme päiväkaudet vaimeaa ukrainan- tai venäjänkielistä puheen sorinaa alakerrasta, kun naiset soittelivat omaisilleen tai koettivat saada sikäläisen pankin byrokratiaan juuttuneita rahojaan Suomeen.
Itkimme yhdessä nuoremman naisen lähiomaisten katoamista pakomatkalla Kiovasta Lviviin. Ateistiksi tunnustautunut ja katkeran oloinen nainen ei kieltäytynyt esirukouksista, joita hänen läheistensä puolesta rukoilimme.
Kaksi vanhempaa naista kertoivat kuuluvansa ortodoksikirkkoon, jonka arvasinkin heidän tehdessään usein ristinmerkkejä. Parin päivän raastavan epätietoisuuden jälkeen kadonneet omaiset pystyivät viimein ottamaan yhteyttä Suomeen. Suuntasimme koko porukalla kiitokset iloitkun kera taivaisiin.
Lentäviä kurkkuja pellolla
Google Kääntäjä -ohjelman kautta käydyt keskustelut päättyivät monesti omituisiin ilmeisiin tai naurun pyrskähdyksiin, kun kääntäjä oli omatoimisesti livauttanut lauseisiin apinoita, minihameita, Kanarian saaria tai lentäviä kurkkuja.
Otimme pari kertaa mukaan keskusteluihin ammattitulkin esimerkiksi naisten ilmoittautuessa työnhakijoiksi, suomalaisen henkilötunnuksen tiedusteluihin, pankkitilin avaamiseen ja työpaikkahakemuksien tekoon. Tulkille oli tarvetta myös sitten, kun teimme osoitteenmuutosilmoituksia sekä vuokra- ja sähkösopimuksia.
Kaupunki ja yksityiset alkoivat kahden kuukauden kuluttua ensimmäisen pakolaisten saapumisesta vuokrata ukrainalaisille asuntoja maahanmuuttoviraston tuella. Se on aiheuttanut kovan tarpeen huonekaluille ja kaikelle kodissa tarvittaville tavaroille, joita majoittajien Facebook-ryhmässä sekä kaikille yhteisessä Viber-ryhmässä on huhuiltu ja tarjottukin runsaasti. Peräkärryille on ollut kovasti kysyntää.
Tällä hetkellä alakerran työhuoneemme ovat jälleen omassa käytössämme, mutta pidämme yhä naisiin yhteyttä. Kaksi eläkeikäistä on kotiutunut kaupunkiimme ja saanut uusia ystäviä varsinkin Keuruun ja Haapamäen helluntaiseurakunnista, joiden tilaisuuksiin he tottuivat kanssamme osallistumaan. Siellä heille järjestetään tulkkaustakin. Kolmannen naisista veimme Pohjanmaalle, josta hän omatoimisesti hankki itselleen työpaikan ja asunnon.
Rakkautta ja poskisuudelmia
Työhuoneessani odottaa mattoja ja vaatteita pääsyä ”markettiin”. Se on kirkon omistamissa tiloissa vapaaehtoisten ylläpitämä avustustavaran jakelupiste. Eräs mies korjaa talkoovoimin ukrainalaisille polkupyöriä, joita kaupunkilaiset hänelle kiikuttavat varastoistaan. Alueen seurakunnat jakavat ukrainalaisille myös ruoka-apua, sillä pieni vastaanottoraha ei riitä kaikkeen. Monet yritykset, yhdistykset ja järjestöt ovat talkoissa mukana jollakin tavalla.
Työlästä on välillä ollut, mutta samalla sitäkin antoisampaa.
Majoittajien kokemukset Keuruulla ovat olleet positiivisia, mutta toki aivan kaikki ei ole sujunut kulttuurierojen, terveysongelmien, väärinkäsitysten tai muiden syiden takia aina täydellisesti. Ukrainalaiset ovat joka tapauksessa saaneet kaupungissa aikaan ennennäkemätöntä auttamishalua ja me-henkeä. He kertovat saavansa hymyjä ja tervetuloa-toivotuksia kadulla ja kaupoissa aivan tuntemattomilta ihmisiltä.
Seuraamme mielenkiinnolla tilapäisen suojelun statuksella maassa oleskelevien ystäviemme kotiutumista, työllistymistä ja kansalaisopiston järjestämien kieliopintojen etenemistä. Viranomaistoimijoiden alkuhämmennyksen jälkeen kaikki paperiasiat alkavat suurimmalla osalla pakolaisista olla kunnossa.
Mieheni kanssa olemme todenneet, että työlästä on välillä ollut, mutta samalla sitäkin antoisampaa. Voisiko tästä kaikesta saada parempaa palkkaa kuin poskisuudelmien kera lausutun tunnustuksen: ”Minä rakastan Keuru. Minä rakastan sinua.”
