Kirjoittanut
Anja Inkeri Nurminen oli viisivuotias, kun talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Hän muistaa ilmahälytyksen ja kuinka Venäjän lentokoneet ujelsivat kotitalon päällä.
– Juoksimme pommisuojaan erään kaupan kivikellariin. Siellä oli paljon ihmisiä. Pelottavaa pommien jyskettä kuului koko ajan.
Jälkeenpäin Anja Nurmisesta on tuntunut tosin hieman huvittavaltakin, että pommisuojaan juostessa täytyi pitää aina kättä suun edessä, jos tulee kaasua.
– Niin kuin se olisi jotakin auttanut.
Evakkoon oli Viipurista lähdettävä kiireesti, mukaan sai ottaa vain sen, mitä kukin jaksoi itse kantaa.
– Minulla oli nukke, jonka olin saanut juuri viisivuotislahjaksi. Se oli ainoa, mitä minulla oli mukana.
Isän menetys ravisutti
Anjan suvusta löytyy saarnamiehiä. Isoisä kuului rukoilevaisiin, ja elävä usko näkyi vahvasti koko perheessä. Rukous on edelleen hänelle tärkeä asia. Anja oli itse pieni tyttö sodan jaloissa, mutta hän muistaa, kuinka kirkoissa kaikui Jumala ompi linnamme.
– Se oli sen ajan suosituin virsi. Ja siihen aikaan rukoiltiin paljon.
”Isä sanoi, että älä itke, sinulle jää parempi isä. Sinulla on Isä taivaassa.”
Anjan isä oli töissä rautateillä ja palveli siellä sodankin aikana. Ensimmäisen evakkomatkan aikana perhe asui Tampereella. Välirauhan solmimisen jälkeen vähät tavarat pakattiin jälleen.
– Isä halusi välttämättä palata kotiin, takaisin Karjalaan. Asuntopula siellä oli hirveä, kaikki oli pommitettu. Saimme käyttöömme Viipurin sukulaisten asunnosta yhden hellahuoneen.
Jatkosodan aikana isä sairastui, ja Anja sai äitinsä kanssa kutsun mennä hyvästelemään isä Paimion sairaalaan.
– Pidin isää kädestä kiinni koko ajan, kun hän sanoi ihan viimeisenä minulle, että älä itke, sinulle jää parempi isä. Sinulla on Isä taivaassa. En minä sitä kuitenkaan silloin pienenä ymmärtänyt, miksi minulta otettiin pois niin hyvä isä.
Enneuni toteutui
Ennen toista evakkomatkaa Anja oli nähnyt unen, että hän asuisi talossa, jonka puutarhassa on kahden puolen istuttava keinu, ja ihmiset puhuvat outoa kieltä, jota hän ei ymmärrä. Kun Anja ja leskeksi jäänyt äiti päätyivät Etelä-Pohjanmaalle Övermarkin pitäjään, uni toteutui.
– Siellä ei kuullut suomen sanaa, mutta ne olivat kyllä maailman parhaita ihmisiä! Ja pihamaalta löytyi juuri samanlainen keinu kuin unessa.
Olot olivat kuitenkin puutteelliset. Anja ja äiti joutuivat jakamaan ulkorakennuksen pienen huoneen viisihenkisen perheen kanssa, jonka isä oli alkoholiongelmainen.
Pula-aika tiedostettiin Ruotsissakin
Kun rauha vihdoin koitti, Anjan evakkoon lähtenyt suku oli joutunut hajalleen, kuka minnekin päin Suomea.
Anja ja äiti muuttivat Lahteen. Tytär pääsi kouluun, sekä erityisen hyvänä oppilaana johtajaopettajan suosituksella oppikouluunkin, mikä oli siihen aikaan harvinaista.
– Asuimme aluksi puutarhamökissä, jonne ei tullut juoksevaa vettä. Äidillä ei ollut ammattia, ja toimeentulo oli tiukilla.
Kun Suomi maksoi kuuliaisesti sotavelkojaan, monesta tavarasta oli pulaa. Anja muistaa, kuinka polkupyörää piti odottaa kaksi vuotta, samoin kaunoluistimia.
Laihoja vuosia kesti aina 1950-luvun loppupuolelle saakka. Perheen perustanut Anja muistaa, kuinka miehen täti lähetti Ruotsista joskus paketteja, joista löytyi kaikenlaista tarpeellista: leluja lapsille ja hyväntuoksuisia froteepyyhkeitä.
Ukrainan tilanne pelottaa
Sotakokemukset olivat raskaita. Anja kertoo, että häneen on sodan seurauksena iskostunut tietynlainen turvattomuuden tunne ja ”pahimman pelko”. Hän kiittelee kuitenkin päättäjiä sitä, että Suomessa evakuointi järjestettiin hyvin. Kukaan jäänyt kadulle eikä tienvarteen.
– Jokaiselle oli etukäteen sovittu paikka, mihin mennä.
Tämänhetkinen Ukrainan tilanne ja pakolaisvirta ovat nostaneet monet kipeät muistot uudelleen pintaan.
– Kyllä minä pystyn hyvin samaistumaan niihin ukrainalaisiin, vaikka tämä onkin erilaista sodankäyntiä kuin silloin.
Pelko sodan mahdollisesta leviämisestä Suomeen hirvittää sodan jaloissa kasvanutta karjalaista.
– Naapurissa on niin arvaamaton ja mieltä vailla oleva vastapuoli. On se kamalaa, että yksi ihminen voi määrätä tällaista.
”Kyllä minä pystyn hyvin samaistumaan niihin ukrainalaisiin.”
Anjalle ei ole jäänyt sodasta vihamielisyyttä naapurikansaa kohtaan. Hän muistaa, kuinka Jaakkimassa oli venäläisiä sotavankeja, ja heitä kohdeltiin ihan niin kuin suomalaisia.
– Yksi heistä pujotti aina metsämansikoita ruohonkorteen ja toi niitä meille lapsille. Vangit kertoivat, että heillä on kotona omia lapsia ja itkivät, että ikävä on. Ei heitä voinut tuomita millään tavalla. Heidätkin oli komennettu sinne.
Anja Nurmisen koko haastattelu kuunneltavissa Dei Plussasta. Herätys 27.4.2022 kohdasta 18:25 ->
Juttu on alun perin julkaistu Radio Dein ystävien Aalloilla-lehdessä (2/2022). Tilaa itsellesi näytenumero.
