Kirjoittanut
Filosofi Lauri Järvilehdon mukaan ihmisiltä ei kuuluisi kysyä, mihin ammattiin he haluaisivat valmistua, vaan mistä asioista he ovat kiinnostuneita. Sitä kautta jokainen voi löytää itselleen merkityksellisen työn
Ihmisen tulisi saada tehdä työtä, jonka kokee merkitykselliseksi, on filosofi Lauri Järvilehdon perusteesi.
– Merkityksellisyyden löytää, kun miettii omaa kuolemaansa, Järvilehto lataa.
– Sitten kun kuolet, ja hauskanpitosi haihtuu olemattomiin, se, mitä olet tehnyt toisille, hyvää tai pahaa, jää elämään.
Pessimistisimpien laskelmien mukaan jopa puolet nykyisistä ammateista katoaa tulevien vuosikymmenten aikana. Ihmisellä siis voi – ja tulevaisuudessa myös täytyy – olla monenlaisia erilaisia vaihtoehtoisia ja toisiaan täydentäviä kiinnostuksenkohteita ja uravaihtoetoja.
Lauri Järvilehto, filosofi, kirjailija, yrittäjä ja muusikko, toimii itse tästä hyvänä esimerkkinä.
ROBOTIT AJAVAT TYÖTTÖMIKSI
Suomalaisille on onnistuttu Lauri Järvilehdon mukaan myymään valheellinen ajatus siitä, että työn pitäisi olla kurjaa ja sitä tehdään vain laskujen maksamiseksi.
– Ihminen käyttää puolet valveillaoloajastaan töihin. Se on ihan posketon ajatus yleisinhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta, että ihmisen pitäisi sijoittaa puolet elämästään laskujen maksamiseen.
– Suomessa työstä käytävä keskustelu on muutenkin aika negatiivista, vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat tutkimuksen mukaan tyytyväisiä työhönsä.
Suomalaiset on ehdollistettu malliin, jossa ensin koulussa selvitetään, onko lapsi fiksu vai tyhmä, sitten koulusta päästyä opiskellaan insinööriksi tai rakennusmieheksi, sitten tehdään muutama vuosikymmen töitä ja saadaan työnantajalta kultakello tunnustuksena hyvästä palveluksesta.
Lauri Järvilehdon mukaan malli on toiminut jotenkuten entisessä maailmassa, jossa työurat olivat pitkiä ja varmoja.
Nykymaailmassa tarvitaan joustavuutta, sillä mikäli Oxfordin yliopiston tutkimusryhmää on uskominen, viidentoista vuoden päässä siintää ennennäkemätön massatyöttömyys. Robotit ja tekoäly tulevat viemään jälkiteollistuneissa maissa 47 % työpaikoista vuoteen 2030 mennessä.
– Jos ajattelee, että ottaa kadulta joukon ihmisiä ja alkaa laskea, että entten tentten teelikamentten, puolet tästä porukasta on viidentoista vuoden päästä työttömiä, niin onhan se aika hurjaa, Järvilehto toteaa.
– Ja kun se ei tarkoita sellaista työttömyyttä, että työpaikka menee alta ja sitten hakemaan uutta, vaan että koko ammattitaito on vanhentunut.
Ongelma on se, että monen ihmisen ammatti-identiteetti on kiveenhakattu. Ja kun ammatti-identiteettiä vastaava työ viedään, ihminen jää tyhjän päälle, turhautuu ja alkaa voida huonosti.
– Otetaan esimerkiksi kutsumuksellinen rekkakuski, joka menettää työnsä roboteille. Jos hänen identiteettinsä on olla rekkakuski, hän ei oikein tiedä, mitä tekisi.
– Mutta ehkä hän tykkääkin lueskella, on lueskellut rekassa vapaahetkinä kirjallisia suurteoksia.
– Ja sitten hän keksii, että äidinkielen opettajan ammatti olisi hieno juttu. Se voisi olla se seuraava steppi, Järvilehto maalailee.
TITTELIT ROMUKOPPAAN
Tulevaisuuden dynaamisilla työmarkkinoilla pärjää, jos on monia vaihtoehtoisia kutsumuksia.
– Meidän tulee muuttaa tapaa, jolla ohjaamme ihmisiä luovimaan työmarkkinoilla, Järvilehto muotoile.
– Pahimmillaan se dynaamisuus synnyttää tilanteen, että meillä on menestyjät, jotka pärjäävät ja surffailevat työstä toiseen, ja sitten ne, jotka hoomoilasina jäävät ihmettelemään. Meidän pitää taistella sellaista vastaan.
Jokaisella ihmisellä tulisi Järvilehdon mukaan olla varmuus siitä, että vaikka hänen rakastamansa työpaikka menisi alta, oman kiinnostuksen ja osaamisen mukaisia vaihtoehtoja löytyy. Sama ihminen voi päätyä tekemään yhden pätkän työurastaan varastomiehenä, toisen opettajana ja kolmannen puutarhurina.
Tärkeää olisi siirtyä titteleistä ja identiteeteistä puhtaasti tekemiseen, siihen, mikä ihmistä itseään kiinnostaa ja innostaa.
Tämän Lauri Järvilehto tajusi jo perustaessaan toista yritystään, muun muassa valmennuspalveluita tarjoavaa Filosofian akatemiaa.
– Tehtiin valmennuksessa erilaisia harjoitteita, joista yksi oli kutsumuskartta. Ei kysyttykään, minkä tutkinnon haluat, vaan annettiin A4-paperi ja pyydettiin asiakasta kirjoittamaan siihen, mitä hän haluaa tehdä.
Kaikki lähtee jo lapsuudesta.
– Suomalainen peruskoulu on lähtenyt siitä, että kaikki osaa kaikkea suunnilleen kasin arvoisesti. Ei siinä ole mitään järkeä.
– Pitäisi ennemmin ohjata lapsia sillä periaatteella, että toi tykkää matikasta, annetaan sille lisää matikankirjoja, toi tykkää käsilläseisonnasta, annetaan sen tehdä sitä, Järvilehto sanoo.
– Uusi opetussuunnitelma onneksi huomioi näitä asioita vähän paremmin.
Järvilehdon ihanneyhteiskunnassa kaikilla ihmisillä olisi jokin asia, josta he olisivat innoissaan ja jossa he ovat mestareita.
Kaikilla kuuluisi myös lupa olla huono niissä asioissa, jotka eivät kiinnosta.
– Koulu on koulinut meidät sellaiseen, että pitäisi olla kaikessa asiantuntija ja kaikkeen pitäisi olla oikea vastaus.
Yksi emävale, jota meille syötetään, on se, että kaikkien tulisi olla ekstrovertteja pärjätäkseen. Järvilehdon mielestä maan hiljaiset, asiakeskeiset ihmiset ansaitsisivat arvonnousun.
– Me tarvitaan molempia. Mun mielestäni ideaaleja olisivat tällaiset Steve Jobs – Steve Wozniak -parit, Järvilehto viittaa Apple-yhtiön perustajakaksikkoon, joista ensin mainittu vastasi myyntipuolesta – ja antoi yhtiölle kasvot – samaan aikaan kuin jälkimmäinen suunnitteli taustalla tekniikkaa.
– Ilman Wozniakin asiaosaamista Jobsin visionäärin ja myyjän taidot eivät olisi johtaneet mihinkään, mutta tätä ei yleensä kerrota missään, Järvilehto valittelee.
– Jos me vain ihannoidaan karismaattisia puhujia ja unohdetaan, että täytyy olla myös substanssiosaamista, meillä on kohta vain ihmisiä, jotka puhuu ja heiluttaa käsiään että läpäläpä, Järvilehto sanoo – ja tunnustautuu itsekin ekstrovertiksi.
MUSIIKKIA JA MONTY PYTHONIA
Myös Lauri Järvilehdon omalla urapolulla on ollut kohtia, jolloin on pitänyt pysähtyä, ottaa A4-arkki esiin ja raapustaa siihen, mitä oikeasti haluaisi tehdä.
Järvilehto teki pitkän uran muusikkona ennen yliopisto-opintojaan. Hän kiersi kesäfestareita ja jäähalleja ja tykkäsi esiintyä, vaikka jännittikin ”ihan sikana”.
– Olin saanut klassisen musiikin kasvatuksen, jossa piti aina olla tarkkana, ettei vain soita väärää nuottia.
– Mä kuulun kuitenkin niihin ihmisiin, jotka tykkää mennä tuhannen ihmisen eteen, vaikka pulssi olisi tapissa.
Yliopistoon Järvilehto meni 27-vuotiaana. Filosofian väitöskirjan valmistuttua hän alkoi luoda uraa kiertävänä luennoitsijana.
– Huomasin silloin, että puhe-esityksessä saa samat kiksit kuin musiikkiesiintymisestä, mutta vielä puhtaampana.
Järvilehdon omassa ”aanelosessa” lukee intohimoina kirjoittaminen, lukeminen, esiintyminen, pianonsoitto ja biljardinpeluu, joista viimeistä lukuun ottamatta hän on voinut hyödyntää kaikkia myös ammatillisesti.
Joskus myös sellainen työ, josta ei ole alun perin kuvitellut pitävänsä, voi osoittautua antoisaksi.
– Ajattelin väitöskirjan valmistuttua, että yliopistoala on mulle oikea.
– Se ei kuitenkaan auta, että kutsumuksena on olla yliopistonlehtori tai dosentti, jos niitä virkoja ei ole.
Järvilehto ei viihtynyt aikanaan koulussa kovin hyvin eikä siksi ollut pitänyt opettajantyötä vaihtoehtona. Nyt hän kuitenkin alkoi miettiä, että opettajan työssä pääsisi lukemaan ja kirjoittamaan.
Ja esiintymään.
– Kamppailin viikkoja sen asian kanssa, ja lopulta päätin, että täytyy käydä kokeilemassa. Soittelin Espoon ja Vantaan kouluja läpi muutaman tusinan. Pääsin tekemään lukioon filosofian, yhteiskuntaopin ja historian sijaisuuksia.
– Tajusin, että vaikka mulla ei ollut pulpetissa istuessa kovin kivaa, opettajana saan itse päättää, mitä tehdään.
– Katsottiin Monty Python -videoita ja keskusteltiin Espanjan inkvisitiosta ja mietin, että tää on ihan sairaan makeeta hommaa, Järvilehto virnistää.
OPPIMISPELEJÄ UGANDAAN
Tälläkin hetkellä Järvilehdolla on monta rautaa tulessa. Leijonanosan ajasta vie Lightneer-yritys, pelifirma, joka tuottaa oppimispelejä koululaisille.
Taustalla on ajatus siitä, että lapset eivät ole tyhmiä tai fiksuja. On niitä, jotka osaavat ja niitä, jotka eivät vielä osaa. Ja niitä, jotka eivät vielä osaa, voidaan auttaa ja innostaa oppimaan pelien avulla.
Hanke on laajentunut vuosien varrella maailmanlaajuiseksi. Tänä kesänä Järvilehto kävi Ugandassa viemässä kouluihin tabletteja ja esittelemässä CERN:in, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksen kanssa yhteistyössä kehitettyjä pelejä.
– Ajeltiin neljä tuntia pottupeltoa keskellä ei-mitään. Koulu oli puinen häkkyrä eivätkä lapset olleet ikinä nähneet älykännykkää, Järvilehto sanoo ja näyttää videon, joka on kuvattu minuutti sen jälkeen, kun lapset saivat oppimispelin käsiinsä. He näyttävät pääsevän heti jyvälle pelin ideasta. Silmät loistavat.
– Seurasin oppituntia. Opettaja oli kirjoittanut liitutaululle, että ”today is Wednesday” ja jotain laskutoimituksia, jotka oppilaat kopioivat vihkoon. Tämä oli siis oppimista, Järvilehto pyörittelee päätään.
– Ja sitten tästä hypätään siihen, että luodaan CERN:in kanssa oppimismatskua ja lyödään se niille eteen, Järvilehto innostuu – ja heiluttaa käsiään.
Järvilehto tunnistaa myös itsessään sen, että kun työ on kiinnostavaa ja innostavaa ja sitä on paljon, voi huomaamattaan palaa loppuun.
Hän ei itse jaa aikaansa työhön ja vapaaseen. On vain aikaa.
Parin kuukauden välein hänellä on tosin tapana irrottautua kaikista älylaitteista pitkäksi viikonlopuksi.
– Normaalisti luen kaiken Kindleltä, mutta silloin luen ihan oikeita kirjoja, paksuja järkäleitä
– Kun tekee kovassa paineessa asiantuntijaduunia, täytyy itse pitää huolta, että on myös lepotaukoja.
Vaikka työ tuntuu välillä raskaalta, sitä jaksaa, kun sen kokee merkitykselliseksi, ja sen kautta voi auttaa toisia.
– Olin keväällä ihan loppu, mutta sitten tuli tuo Ugandan-reissu. Sen jälkeen ajattelin, että vaikka päivät venyy 12-tuntisiksi ja työasiat tulee uniin, niin so what, en mä vaihtaisi tätä mihinkään lepposteluun palmupuun katveessa.
