Kirjoittanut
Kristillisten järjestöjen kanssa käyty keskusteluprosessi on lisännyt ulkoministeriön asiantuntemusta, osastopäällikkö vakuuttaa.
Uskontojen moni-ilmeinen vaikutus yhteiskuntien kehitykseen ja uskonnollistaustaisten järjestöjen mahdollisuudet kehitysyhteistyössä tiedostetaan yhä laajemmin sekä Suomessa että kansainvälisesti. Kotimaassa teemaan on viime aikoina paneuduttu muun muassa valtion kehitysyhteistyövaroja ohjaavassa ulkoministeriössä.
Ministeriön virkamiehet sekä järjestökentän ja akateemisen kehitystutkimuksen edustajat ovat noin vuoden ajan käyneet vuoropuhelua, jonka näkyvimpinä foorumeina ovat toimineet huhtikuussa ja syyskuussa järjestetyt seminaaripäivät. Viimeisintä kokoontumista isännöi Suomen lähetysneuvoston kehitysyhteistyöryhmä.
Tilaisuuksissa ministeriön edustajat ovat antaneet tunnustusta kristillisten järjestöjen työlle ja kertoneet tiedostavansa niiden vahvuuksia, kuten hyvän paikallistuntemuksen, paikallisten kumppaneiden vakiintuneisuuden sekä yhteisen arvopohjan tuoman hyödyn.
Näillä kaikilla on merkitystä työn vaikuttavuudelle, mikä puolestaan on valtiolle tärkeä arvo.
– Yleensäkin kansalaisjärjestöjen toiminnassa hienoimpia asioita on se, että osallistujilla on tavallista voimakkaampi yhteenkuuluvuuden tunne. Tässä mielessä yhteisellä eetoksella on iso voima. Yhdistävä tekijä voi toki olla muukin kuin uskonnollinen vakaumus, ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston päällikkö Pekka Puustinen toteaa.
– Uskontojen rooli on monien yhteiskuntien kehityksessä kuitenkin keskeinen.
Puustisen mukaan keskusteluprosessi on antanut tietoa ja ymmärrystä. Sitä on myös jalkautettu virkamieskunnassa.
– Joiltakin osin olemme myös kehittäneet toimintatapojamme.
Aloitteen laaja-alaisten yhteisten keskustelujen käynnistämiseksi teki pari vuotta sitten silloinen kehitysministeri Pekka Haavisto (vihr.). Myös järjestöissä on kaivattu lisää keskustelua uskonnon merkityksestä kehityskysymyksissä; taustalla on huoli siitä, että ministeriössä uskonnot ja uskonnollistaustaiset toimijat nähdään liian kapea-alaisesti ja ongelmakeskeisesti.
Homokysymys korostuu julkisessa keskustelussa
Viime vuosina valtio on kanavoinut kehitysyhteistyörahoitustaan noin 200 kansalaisjärjestön kautta, ja niistä noin 60:n eetoksessa uskonnolla on keskeinen rooli. Useimmiten kyse on kristinuskosta, mutta mukana on myös islamilaisia, juutalaisia ja buddhalaistaustaisia toimijoita.
Vaikka kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyössä yleisesti on monenlaisia kehittämiskohteita, vakiintuneiden kristillisten järjestöjen osalta keskustelu on lähes aina liittynyt joko sukupuolista suuntautumista koskeviin syrjintäepäilyihin tai epäilyihin hankerahojen käyttämisestä julistustyöhön, Pekka Puustinen kertoo.
Ulkoministeriön sääntöjen mukaan avun antamisessa ei saa tapahtua syrjintää eikä hankerahoilla saa levittää uskontoa.
Epäilyt ovat kuitenkin yleensä osoittautuneet aiheettomiksi. Esimerkiksi Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen Etiopiassa toteuttamaan hiv/aids-hanketta epäiltiin muutama vuosi sitten sekä julistus- että syrjimättömyyspykälien rikkomisesta. Kun kirjalliset selvitykset eivät tuoneet varmuutta, ministeriön edustajat tekivät tarkistusmatkan Etiopiaan. Ministeriön kriteerit rikkoneita väärinkäytöksiä ei ilmennyt.
Huhtikuussa Helsingin yliopistolla järjestetyssä seminaarissa puhunut kehitysyhteistyöjärjestöjen yhteistyöelimen Kepan puheenjohtaja, akatemiaprofessori Elina Vuola muistutti, että monissa kehityshankkeissa seksuaalieettisillä kannoilla ei ole merkitystä.
– Ei pidä ajatella, että jos järjestöillä on erilaisia tulkintoja seksuaalietiikan kysymyksistä, se ikään kuin lähtökohtaisesti tarkoittaisi sitä, että itse kehitysyhteistyö sen perusteella olisi jotenkin ongelmallista, Vuola totesi.
”Hyvä keskusteluyhteys”
Järjestöjen kannalta kenties myönteisimmän puheenvuoron piti syyskuun teemapäivässä ulkoministeriön vastuuvirkamies Olli Ruohomäki, joka nosti esille etuja, joita uskonnollistaustaisilla kehitysyhteistyöorganisaatioilla on moniin sekulaareihin toimijoihin verrattuna.
Usein nämä vahvuudet liittyvät järjestöjen yhteistyöhön paikallisten kirkkojen tai muiden uskonyhteisöjen kanssa.
– Uskonnollistaustaiset organisaatiot yltävät köyhistä köyhimpien keskuuteen, koska monilla alueilla kirkot ovat ihmisten arjessa läsnä aivan eri tavalla kuin valtio ja kunnat. Lisäksi kirkkojen läsnäolo on pitkäkestoista ja linkit paikallisyhteisöihin parempia. Sekulaarit avustusjärjestöt tulevat ja menevät, mutta uskonnolliset yhteisöt jatkavat läsnäoloaan senkin jälkeen kun projekti päättyy, Ruohomäki luetteli.
Uskontojen ja kehityksen välisten yhteyksien lisäksi kevään ja syksyn kokoontumisissa on pohdittu Suomen valtion ja uskonnollistaustaisten järjestöjen keskinäisiä suhteita. Pekka Puustinen pitää niitä hyvinä.
– Meillä on mahdollisuus keskustella kaikesta ja ottaa asioita esille avoimesti molemmin puolin.
Ulkoministeriön ja kristillisten kehitysyhteistyöjärjestöjen välinen keskusteluprosessi on pakottanut myös järjestöt terävöittämään ajatteluaan. Keväällä järjestöt julkaisivat lausunnon, jossa ne esittelivät periaatteitaan ja itseymmärrystään koskien uskonnollisen arvopohjan tuottamaa lisäarvoa kehitysyhteistyössä, eettisten ohjeiden noudattamista, syrjimättömyyttä sekä lähetys- ja kehitystyön pitämistä erillään.
Asiakirjan allekirjoittaneet 29 järjestöä vakuuttavat tekevänsä kehitysyhteistyötä ja antavansa humanitaarista apua kansainvälisten hyvien käytäntöjen ja Suomen kehityspoliittisten linjausten mukaisesti.
