Kirjoittanut
Seurakuntalaisen toimitus kävi katsomassa ennakkoon Kansallisteatterin tänään ensi-iltansa saavan Täällä Pohjantähden alla -näytelmän.
Onko vihan ja väkivallan kierre katkaistavissa, kysyy Mika Myllyahon ja Saana Lavasteen ohjaama Väinö Linnan uustulkinta.
Haasteet ovat kovat, kun kansallisnäyttämölle tuodaan Väinö Linnan klassikkoon pohjautuva näytelmä. Mistä löytyy uusi näkökulma kaikkien tuntemaan kirjaan, joka on syöpynyt osaksi suomalaista identiteettiä?
Jos odottaa Linnan romaanin näköispatsasta, ei Myllyaho-Lavasteen tuotosta kannata mennä katsomaan. Mutta jos kiinnostaa uudenlainen kolmikerroksinen näytelmä, jossa Linnan tekstin lomaan on tuotu yhteiskuntamme nykyisten ongelmien lisäksi myös ohjaus ja ohjaajat, kannattaa ilman muuta yrittää saada liput.
Katsojaa voi ärsyttää aikamme kysymysten esillä ottamisessa tietty kliseemäisyys. Mukana on kaikki mahdolliset vastakkainasettelut maaseudun ja kaupungin, yksityisautoilun ja joukkoliikenteen, rikkaiden ja köyhien välillä. Mutta onneksi niitä työstetään myös huumorilla ja ohjaajien itsekriittisillä väliintuloilla, jotka on tehty kiinnostavasti ja hauskasti.
”Miltä sinusta nyt tuntuu?”
Myllyaho ja Lavaste kysyvät, onko sille vihalle vaihtoehtoa, joka johti aikanaan sisällissotaan. Tuon ajan mielettömyyttä kuvataan sellaisilla mahdottomilla kysymyksillä kuin kumman tappaisit äidin vai isän, jos olisi pakko. Ja riipaiseva on kohta, jossa äiti menee poikansa puolesta ammuttavaksi.
Näytelmä haastaa nykyajan ja kysyy, onko parempi puolustaa oikeudenmukaisuutta, vaikka joutuisi käyttämään väkivaltaa, vai taipua ja etsiä oikeutetulle vihalle muita ulospääsytapoja.
”Miltä sinusta nyt tuntuu” -psykologisoinnin parodia on herkullista katsottavaa, mutta aivan selväksi ei tule, mikä on tekijöiden vastaus esittämäänsä kysymykseen. Lopun lainaus Yrjö Kalliselta puhuu toivosta ja ymmärtämisestä ja viitoittaa tietä väkivallasta kieltäytymiseen, mutta suurten ongelmien ratkaisun avaimet jäävät katsojan työstettäviksi.
