Kirjoittanut
Vainoista puhuttaessa tulee helposti mieleen kahtiajakautunut hyvä-paha-asetelma eli vainotut ja vainoajat. Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen.
Ennen kuin kukaan osallistuu konkreettisesti vainon toteuttamiseen, täytyy taustalla olla kehityskulkuja ja syitä, jotka saavat toiminnan tuntumaan oikeutetulta.
Vainojen syntymekanismeja tarkasteltaessa voidaan kysyä, miten kukaan voi osallistua julmuuksiin vain siksi, että joku toinen ajattelee, uskoo, pukeutuu tai näyttää erilaiselta kuin itse. Syy on harvoin yksiselitteinen ja mustavalkoinen. Ennen kuin normaalista, henkisesti terveestä kansalaisesta tulee vainojen toteuttaja, on täytynyt tapahtua aivopesua, mielen muokkaamista ja paaduttamista.
Joskus vainon toteuttaja voi olla monelta taholta pakotettu ottamaan osaa toimintaan oman asemansa ja läheistensä elämän tai aseman säilyttämiseksi. Ryhmäpaine saa ihmisen usein tekemään asioita, joita hän ei vapaaehtoisesti muuten ehkä tekisi.
Natsi-Saksan kauhuja paennut Hannah Arendt pohtii aihetta: ”Millainen ratkaisu olisi tehtävä, kun vaihtoehtoja ovat omien ystävien pettämien ja siten murhaaminen tai täysin riippuvaisten vaimon ja lasten lähettäminen kuolemaan, kun jopa itsemurha voisi merkitä oman perheen välitöntä murhaa? Vaihtoehdot eivät ole enää hyvä ja paha vaan murha ja murha.” (Totalitarismin synty, Vastapaino 2013)
Toisen maailmansodan jälkeen suurin osa natseista väitti olleensa vain osa koneistoa ja toimineensa käskystä. Totalitarismille ominainen yksilöllisyyden hävittäminen ja rangaistuksen pelko olivat kuolettaneet heistä kyvyn kuunnella omaatuntoa ja vastustaa vääryyttä. Useille heistä siviilien teurastukset eivät aluksi olleet helppoja, mutta harva kieltäytyi, kun pelkäsi joutuvansa kokemaan saman kohtalon. Itsensä paaduttaminen ja vainottujen mieltäminen epäihmisiksi kostautui lopulta vainoajille itselleen. Tästä kertoo Christopher Brownining kirjassaan Aivan tavallisia rivimiehiä: 101 reservipoliisipataljoona ja lopullinen ratkaisu Puolassa. (Arthouse 1992)
Samat mekanismit ovat näkyvissä myös monenlaista aateterroria, rotusortoa tai uskonnollista vainoa harjoittavissa muissakin valtiomuodoissa ja yhteisöissä. Viimeisimmät esimerkit löytyvät Ukrainan kohtaloista.
Vainoaja vastaa teoistaan
Hannah Arendtin kokemuksen mukaan vainojen toteuttajat kaikkialla ovat usein jo valmiiksi rikollista ainesta tai he kantavat vihaa itseään sosiaalisesti, älyllisesti tai fyysisesti ylempänä olevia kohtaan. Vainoon osallistuminen saattaa myös pönkittää vainoajan heikkoa itsetuntoa tai kummuta jostakin persoonallisuushäiriöstä.
”Oman paremmuuden tunne ja pelko oli yksi suuri tekijä USA:n mustien vainoissa ja Ku Klux Klanin suosiossa. Mikäli minun mielestäni toisen ihmisarvo on huonompi, minulla on oikeus (tämän logiikan mukaan) tehdä hänelle mitä minä haluan. Tämä on ehkä samoilla linjoilla ajattelutavan kanssa, joka uskoo, että minä olen oikeassa ja sinä olet väärässä – taas yksi syy painostaa ja vainota. Toki demonien valta on voimakas – sitä ei voi kieltää.” pohtii sielunhoitoterapeutti Ulla Dahlen.
Pitää lisäksi muistaa, että historian tuomarointi taannehtivasti nykypäivän arvoilla ja tietämyksellä ei johda oikeudenmukaiseen lopputulokseen. Jokainen on aikakautensa arvojen ja maailmankäsityksen, geeniensä, kasvatuksensa, menneisyytensä ja omien valintojensa tuote.
Kollektiivisessa kulttuurissa vaatii poikkeuksellista rohkeutta ajatella ja toimia eri tavalla kuin toiset. Tämä ei silti poista yksilön vastuuta teoistaan tai tekemättä jättämisistään. Historia osoittaa, että vain he, jotka ovat henkensä uhalla nousseet vastustamaan vääryyttä, ovat lopulta laittaneet alulle muutoksen.
Paha minussa ja meissä
Stalinin ajan hirmuhallinnon seuraukset nähnyt ja kokenut Aleksander Soltzenitsyn pohtii hyvää ja pahaa kirjassaan Gulag – Vankileirien saaristo (Silberfeldt Oy 2012): ”Minä pidin itseäni epäitsekkään uhrautuvana. Ja kuitenkin olin aivan valmis pyöveli.”
Toisaalla hän jatkaa: ”Jos asia olisikin niin yksinkertainen! – että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä. Ja kuka tuhoaisi palan omaa sydäntään? Yhden sydämen elinaikana tuo viiva siirtyy milloin voitonriemuisen pahan työntelemänä, milloin tehden tilaa kukoistukseen puhkeavalle hyvälle.”
Samaan teemaan liittyen on Teuvo V. Riikonen sanonut sosiaalisessa mediassa julkaisemissaan Twaarna-saarnoissa: ”Olen nähnyt pahuuden jälkiä Hiroshimassa, Yad Vashemissa ja Sarajevossa. Lukenut kansalaissodasta, Ruandan kansanmurhasta ja Syyrian pommituksista. Pahuus näyttäisi olevan ulkopuolella, mutta joka aamu näen peilistä kasvot, jotka pystyisivät samaan, ellei olisi armoa.”
Halu kuulua joukkoon
Henrik Holappa on kirjassaan, Minä perustin natsijärjestön (Into Kustannus Oy 2016), selittänyt valintaansa: ”Halusin olla osa jotakin ja kuulua johonkin. Tukan ajeleminen ja pilottitakkiin pukeutuminen olivat pieni hinta tästä osallisuudesta. Minusta tuli uusnatsi, koska olin houkutteille avoin ja halusin tulla ihailemani ryhmän hyväksymäksi.”
Ihmisen perustarpeisiin kuuluu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi ja kuulluksi. Vahvan johtajan sokea seuraaminen on osoitus ihmisen luontaisesta halusta etsiä totuutta, varmuutta ja kestävää perustaa elämälleen oman itsensä ulkopuolelta. Perimältään on kyse ihmiseen sisäänrakennetun jumalkaipuun ilmenemismuodoista.
Raamatun tunnetuimpia kristittyjen vainoajia oli uskossaan fanaattinen Saulus Tarsolainen, joka sittemmin tunnettiin apostoli Paavalina: ”Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan, ja niin minä teinkin Jerusalemissa. Paljon pyhiä minä suljin vankiloihin, saatuani ylipapeilta siihen valtuudet, ja kun heitä tapettiin, annoin minä ääneni sen puolesta.” (Apt 26:9,10)
Paavali sai kuitenkin järkytyksekseen kohdata Jeesuksen ilmestyksessä. Hänestä itsestään tuli vainottu kristitty ja lopulta marttyyri. Vain Jumalan armon, rakkauden ja anteeksiannon kohtaaminen voi muuttaa paatuneenkin vainoajan sydämen.
