Jyri Pitkänen on kulkenut pitkän tien Pohjois-Karjalasta maailmalle valokuvataiteilijana ja dokumentaristina. ”Rakkauslaulu”-näyttelyynsä hän kuvasi halvaantuneen isänsä ja omaishoitajana toimineen äitinsä arkea kymmenen vuoden ajan.
Jyri Pitkänen vietti varhaislapsuutensa Tohmajärvellä ja Värtsilässä, jossa hänen isänsä Jussi Pitkänen työskenteli pappina ja äiti muun muassa lapsityössä.
– Olin noin yksitoistavuotias, kun muutimme Värtsilästä Vitsiälään isäni aloittaessa työt Parikanniemisäätiön toiminnanjohtajana, Pitkänen muistelee.
Myöhemmin perhe muutti Savonlinnaan, jossa Pitkänen suoritti peruskoulun viimeiset vuodet kuvataidepainotteisella yläasteella. Sieltä hän siirtyi kaupungin maineikkaaseen taidelukioon.
– Valokuva oli kiinnostanut jo lapsena, ja lukiossa taisinkin viettää suurimman osan ajastani koulun pimiössä filmejä kehittäen ja valokuvia vedostaen.
Lukion jälkeen kiinnostus kuvataiteisiin sai Pitkäsen hakeutumaan Lahden Muotoiluinstituuttiin opiske-lemaan valokuvausta. Opintojensa aikana hän vietti pari vuotta vaihto-opiskelijana Sloveniassa.
Palattuaan Suomeen Pitkä-nen vaikutti aktiivisesti Lahden kulttuurielämässä ja laajensi taiteilijuutta performanssitaiteeseen kiertäen ympäri Eurooppaa. Taiteilijan näyttelyitä on esitetty sittemmin laajasti Suomessa ja ulkomailla.
Vuonna 2018 Pitkänen muutti puolisoineen asumaan Tallinnaan.
– Olen aina ollut kiinnostunut myös liikkuvasta kuvasta. Niinpä hakeuduin opiskele-maan Tallinnan yliopistoon, jossa suoritin taiteen maisteritutkinnon pääaineenani dokumenttielokuva.
Luopumisen pitkä prosessi
Liikkuvaisesta elämäntavasta huolimatta yhteys Savonlinnan Haukiniemessä asuviin vanhempiin pysyi vahvana. Vuonna 2011 Pitkänen vastaanotti vavisuttavan uutisen: isä Jussi Pitkänen oli saanut sairaskohtauksen ja halvaantunut. Perheen äiti Sirpa alkoi toimia liikuntakykynsä ja suuren osan puhekyvystä menettäneen puolisonsa omaishoitajana.
– Valokuva oli minulle luonteva väline käsitellä tapahtunutta. Vasta myöhemmin tiedostin työstäväni taidenäyttelyä, Jyri Pitkänen kertoo.
Pitkäsen mukaan kuvaaminen oli aluksi yritystä tallentaa aikaa ja pitää siitä kiinni.
– Asuin kaukana vanhemmistani. Aina heidän luotaan lähtiessäni tunsin, etten olisi halunnut päästää irti. Hyvästit alkoivat saada uusi sävyjä.
Jussi Pitkänen menehtyi kesällä 2022. Kuvamateriaalia kerääntyi lopulta kymmenen vuoden ajalta. Syyskuussa 2024 Tampereen Valokuvakeskus Nykyajan galleriassa ja saman vuoden marraskuussa Helsingin Valokuvagalleria Hippoly-tessa nähtiin Pitkäsen suunnittelema, koostama ja rakentama Rakkauslaulu-näyttely.
Näyttelyn kuvista välittyy pariskunnan välinen luottamus ja arjen toisteisuus. Samalla kuvat avaavat laajemman näkymän hoivatyöhön, joka jää usein piiloon.
Pitkäsen kuvissa tavoitetaan arkisten hetkien merkitys.
– Tuntui tärkeältä kuvata sellaisiakin hetkiä, joita ei perinteisissä kotialbumeissa useinkaan näe. En halunnut esittää vanhempiani supersankareina, vaan hiljaisina, haavoittuvina ja hauraina. Pyrin kuvaamaan myös heidän lähiympäristönsä sellaisena kuin se on.
Kiinnostus ajan tutkimiseen
Rakkauslaulu-näyttelyn kuvissa perheen kristillinen vakaumus näkyy hienovaraisina viittauksina.
Taiteilija tunnustaa, että varhaisnuorena hän suhtautui isänsä ammattiin jopa hieman häpeillen.
– Koin usein olevani hieman ulkopuolinen. Kerrankin eräällä lastenleirillä keskustelimme huonekavereiden kanssa isiemme ammateista. Tuntui helpommalta kertoa, että isäni on veturinkuljettaja kuin pappi.
Pitkänen korostaa, että isä oli paljon muutakin kuin hänen ammattinsa.
– Hän tiesi esimerkiksi paljon kasveista, linnuista, historiasta, kirjallisuudesta ja taiteesta.
Pitkäsen mukaan kotona puhuttiin myös paljon hengellisistä asioista, eikä kuolemastakaan vaiettu.
– Rukoukset pyrkivät kurkottamaan elämän verhon toiselle puolelle. Ennen matkoille lähtöä oli tapana aina lausua rukous, oli kyse arkisesta kaupunkireissusta tai pidemmästä matkasta. Se päättyi lauseeseen: ”Siunaa tämäkin matkamme, ja vie perille aina taivaan kotiin saakka.”
– Isä puhui usein ajasta neljäntenä ulottuvuutena, jota emme eläessämme pysty täysin ymmärtämään. Uskoisin, että se on ollut osittain vaikuttamassa myös siihen, miksi minusta tuli valokuvaaja, ajan tutkija. On kiinnostava pohtia, mitä on aika ja kuinka se asettuu suhteessa muihin ulottuvuuksiin. Onko se jotenkin todellisempaa silloin, kun olemme lähellä niitä, joiden kanssa meillä on yhteisiä muistoja?
Raamatun esimerkit rakkaudesta heijastuivat Pitkäsen lapsuuden perheeseen arkisena kilvoitteluna. Ajatus epätäydellisestä ihmisestä täydellisen ja armahtavan Jumalan kuvana haastoi rakastamaan ja arvostamaan kaikkia ihmisiä tasavertaisesti.
Anteeksipyytämisen ja antamisen tärkeys korostuivat.
– Vaikka loukkaannuttiin, riideltiin ja oltiin eri mieltä, aina myös muistettiin sopia.
Isän ja äidin välinen rakkaus näyttäytyi lapsille esimerkkinä luottamuksesta, kunnioituksesta ja sitoutumisesta.
– Vanhempieni yhteiset päivät alkoivat ja päättyivät loppuun asti yhteisellä hartaudella. Välissä oli eletty päivä kaikkine haasteineen, Pitkänen kuvailee.
Merkityksellistä kauneutta
Jyri Pitkänen toteaa, että hän haluaa pysyä taiteilijana mahdollisimman monipuolisena.
– En välitä siitä, muistetaanko minut myöhemmin jostain tietystä teoksesta tai tyylistä, haluan tehdä omalla tavallani ja pyrkiä luomaan ympärilleni hyvää.
Taide on Pitkäselle kutsumus ja väline, jonka kautta hän pyrkii kanavoimaan omaa luovuuttaan.
– Uskon, että luovuus asuu kaikissa ihmisissä, varmasti myös muissa elollisissa olennoissa. Toivon osaavani käyttää luovuuttani ja ammattitaitoani vastuullisesti ja luoda ympärilleni merkityksellistä kauneutta, Pitkänen pohtii.
Toisinaan tuntuu, että taiteen tekeminen vaatii liikaakin. Haasteena on rajojen asettaminen.
– Taiteen tekemistä ei voi rajata lakisääteisiin työtunteihin. Taiteilijan työ vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja kulkee mukana jopa unissa.
Onnistumisen yhtenä mittarina toimii yleisön palaute.Toisinaan työstä voi syntyä jotain, joka puhuttelee ja jää resonoimaan katsojan, kuulijan tai lukijan mieleen.
– Silloin kaikki se vaikeus, joka luomisprosessiin on sisältynyt, onkin hetkellisesti poissa. Nuo hetket palkitsevat ja saavat jatkamaan taiteilijana eteenpäin, vaikka katsoja ei kykenekään välttämättä hahmottamaan kaikkea sitä työtä, joka teoksen valmistuminen on edellyttänyt.
Arkeaan taiteilija pyrkii tasapainottamaan myös muilla luovilla asioilla. Hän kertoo rakastavansa esimerkiksi ruoan laittamista ja keittiössä puuhastelua.
– Saan tyydytystä kauniisti tehdystä ja maukkaasta ruoka-annoksesta, jonka voin tarjota vaikka ystävilleni tai puolisolleni.
Tärkeitä ovat myös kaikenlaiset retket ja yksityiset hetket uusissa paikoissa.
– Pidän matkustamisesta ja maisemien vaihtumisesta. Uusien ihmisten kohtaamiset ja yhdessä vie-tetyt hetket ovat matkoilla tärkeitä.
Matkalaukku täyttyy kokemuksista
Jyri Pitkänen korostaa, että taidetta ei voi tehdä pelkän kutsumuksen voimalla. Siihen tarvitaan myös taloudellisia resursseja.
– Joskus taiteelliset prosessit ovat pitkiä ja saattavat kestää vuosia. Jos ei onnistu saamaan ulkopuolista rahoitusta, aika on pystyttävä jakamaan taiteellisen työn ja sellaisen työn välillä, josta saa palkkaa.
Luovan prosessin luonteen vuoksi toisinaan on hankala päättää, milloin teos on valmis. Rakkauslaulu-hankkeen henkilökohtaisuuden takia työhön liittyi myös omakohtaisen luopumisen prosessi.
Pitkänen lisää kuitenkin samaan hengenvetoon, ettei ole varma, kykeneekö ihminen päästämään elämänsä aikana juuri mistään irti ja onko sellaiselle edes tarvetta.
– Kuljetan mukanani myös menneitä sukupolvia. Olen osa kokonaisuutta, joka on vasta hahmottumassa. Matkalaukku täyttyy lopulta osiinsa hajoten. Tällä hetkellä herättelen työryhmäni kanssa henkiin henkiin siirtokarjalaisen isoäitini aikoinaan tekemiä lauluja.
Rakkauslaulu-projektikin jatkuu. Siitä on suunnitteilla vielä ainakin kirja, johon Pitkänen etsii parhaillaan rahoittajia. Myös näyttelytyöt odottavat varastossa uusia yleisöjä.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2025.
