Kirjoittanut
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisivat viime vuoden lopussa kirjasen Raamattu ja kirkko, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro.
Raamattu ja kirkko (44 s.) on ensimmäinen osa piispankirjeiden sarjassa, joka kirjoitetaan suurelle yleisölle vuoropuheluna kristinuskon ja yhteisen maailman välillä. Avauskirjeen tarkoituksena on kannustaa kirkon jäseniä ja työntekijöitä tarttumaan Raamattuun, lukemaan sitä ja pohtimaan lukemaansa.
Rohkaisu onkin tarpeen. Osoittaahan kirkon tuorein nelivuotiskertomus, että suomalaiset lukevat Raamattua hyvin vähän. Kaksi prosenttia lukee päivittäin, neljä vähintään kerran viikossa ja 79 % harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei koskaan. Pappien osalta meillä ei ole yhtä ajan tasalla olevia lukuja, mutta erään vanhemman kyselyn mukaan viidesosa luki päivittäin. Puolet papeista luki Raamattua harvemmin kuin viikoittain. Jos kirje lisää Raamatun lukemista, on sen kirjoittaminen ollut arvokasta. Professori Lauri Thurén toteaa osuvasti kirjassaan Kristillinen elämä (s. 15): ”Raamatuntulkinnan suurin ongelma on siinä, että Raamattua ei lueta”. Moni Raamattuun liittyvä ongelma ratkeaa opettelemalla lukemaan, mitä teksti oikeastaan sanoo kirjain ja sana kerrallaan. Sikäli Raamatun kirjaimellinen lukutapa on välttämätön lähtökohta kaikelle Raamatun tulkinnalle.
Lyhyt ja varovainen kirje Raamatun olemuksesta ja tulkinnasta
Piispojen kirjeellä on selkeät painotuksensa. Ensiksi Raamattua on aina tulkittava. Tulkintoja on monenlaisia, ja vaikka tulkinta ei ole mielivaltaista, siihen kuuluu vastuu. Toiseksi tieteellinen raamatuntutkimus on tarpeen lisäämään ymmärrystämme Raamatusta inhimillisenä kirjakokoelmana. Kolmanneksi Raamattu on Jumalan puhetta. Siinä kuulemme Jumalan äänen. Sen välityksellä Jumala puhuu meille. Jumalan sana ohjaa kirkkoa ja toteuttaa kirkkokritiikkiä. Neljänneksi Raamatun keskus on Kristus, jonka merkitystä kukin teksti tuo esiin.
Herätyskristillisissä piireissä otaksuttavasti arvostetaan piispojen rohkeutta sanoa Raamattua Jumalan puheeksi eikä pelkäksi kirjaksi Jumalaa koskevista ajatuksista tai osittaisena Jumalan puheena. Yhtä lailla noteerataan kiitollisuudella maininta Raamatusta kirkon uskon ja opin auktoriteettina. Vastaavasti kirjeen raamattunäkemys herättänee arvostelua siellä, missä uskotaan naturalistisen tieteen selitysvoimaan ja aikamme trendiarvot korotetaan ylimmäksi auktoriteetiksi.
Kirjettä leimaa tietty varovaisuus. Juuri ketään ei moitita väärästä Raamatun tulkinnasta. Vain kreationistia nuhdellaan, häntäkin lempeästi. Lyhyt teksti liikkuu yleisellä tasolla. Esimerkit ovat harvassa. Pyrkimys sanoa asiat selkeästi ja yksinkertaisesti on hyvä, vaikkei siinä aina onnistutakaan. Toisinaan kirje edellyttää korkeampaa teologista sivistyneisyyttä kuin mitä jälkikristillisen ajan kirkon jäsenellä on. Ajankohtaisia raamattunäkemykseen ja raamatuntulkintaan liittyviä kiistakysymyksiä vältetään. Jos lukija toivoo piispallisen kirjeen sanovan rohkeasti jotain myönteistä Raamatun luotettavuudesta ja totuudellisuudesta, jotka ovat klassisia elementtejä luterilaisessa raamattunäkemyksessä, tai argumentoivan kirkon historiassa vakiintuneiden tulkintaperiaatteiden puolesta, odottaa häntä pettymys.
Hämäriä tulkintaperiaatteita
Kirkollisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa viljellään Raamatun tulkinnasta periaatteita, joita käytetään tarkoitushakuisesti tai harhaanjohtavasti. Kirjeessä niitä nostetaan esille. Piispoilla on mainio tilaisuus selittää, mitä nuo periaatteet tarkoittavat ja miten niitä ei tule käyttää. Valitettavasti kirjeessä pidättäydytään periaatteiden problematisoinnista. Neljällä esimerkillä pyrin osoittamaan, millaista keskustelua on tarpeen käydä.
Ensiksi kirjeen mukaan Raamatussa on keskeisiä ja kehällisiä asioita. Epäselväksi jää, miten jaottelua tulee käyttää ja mitä se ei tarkoita. Eräästä näkökulmasta havainto on oikea. Pelastuksemme kannalta sanoma Kristuksesta on Raamatun keskus. Silloin Raamatun avioliitto-opetusta on pidettävä kehällisenä. Nykyään kuitenkin jaottelu keskeisiin ja kehällisiin kääntyy Raamattua repiväksi periaatteeksi. Nykyihmiselle sopivat ja hänen esiymmärryksellään täytetyt kohdat pidetään keskeisinä, muut hylätään. Kuitenkin kuudes käsky puolustaa hyvää elämää ja on välttämätön osa lain julistusta nykyajassa, jossa kuudetta käskyä ei pidetä kunniassa. Tästä näköalasta Raamatun avioliitto-opetus on hyvin keskeistä.
Toiseksi kirjeessä sanotaan, että Raamattua saatetaan käyttää sekä elämää palvelevalla että toisia vahingoittavalla tavalla. Ajatus kuulostaa hyvältä. Raamatulla on oikeutettu vääryyttä. Toisaalta Raamatun opetukseen ja saarnaamiseen kuuluu omaatuntoa herättävä ja kuulijaa loukkaava puoli. Kuten piispainkirjeessä todetaan, Raamattu on paitsi evankeliumia myös lakia. Siinä merkityksessä Raamattu vahingoittaa. Voisi jopa sanoa, että tässä rajatussa merkityksessä Raamattua tulee käyttää vahingoittavalla tavalla. Mutta pitäisikö sellainen Raamatun käyttö poistaa kirkosta? Sitä kirjeessä tuskin tarkoitetaan, mutta tarkennus olisi tarpeen, ei vähiten siksi, että monessa ajankohtaisessa keskustelussa sanallinen arvostelu rinnastetaan fyysiseen väkivaltaan ja kymmenellä käskyllä ”vahingoittamisesta” loukkaannutaan.
Kolmanneksi kirjeessä korostetaan Raamatun vastuullista tulkintaa, joka liitetään nykyajan ihmistä järkyttäviin kohtiin. Vastuullisen tulkinnan vaatimuksella on osoitettu niitä, jotka julkisuudessa sanovat Raamatun mukaan homoseksuaalisen elämän olevan syntiä. Tällöin tarkoitetaan tekstin tulkitsemista niin, että kyseisessä seksuaalieettisessä kysymyksessä ei arvostella tämän päivän kuulijaa. Näin Raamatusta (jälleen) siivotaan pois muotiarvoja loukkaavat kohdat. Kirjeessä kyllä mainitaan lukijan tarve suhtautua kriittisesti lähtökohtiinsa, mutta riittääkö lyhyt huomautus estämään vastuullisen tulkinnan periaatteen väärinkäytön?
On syytä huomata, että järkyttävillä kohdilla ei varmastikaan tarkoiteta Jumalan rakkautta syntistä ihmistä kohtaan, vaikka Raamatun mukaan (ja lukuisissa kulttuureissa) kristillinen armo on yllättävää ja oikeustajua loukkaavaa. Kaiken kaikkiaan jää auki, kenen järkyttymisen ehdoilla kirjeen mukaan Raamattua pitää tulkita vastuullisesti.
Raamatun opettaminen on ollut tärkeä osa työtäni Kansanlähetysopistolla. Opiskelijoiden kanssa olemme käsitelleet loukkaavia Raamatun kohtia. Usein kyseessä on jokin Vanhan testamentin sotaisista jaksoista. Olen huomannut, että vaikeiksi koettujen kohtien opiskelu on hyödyksi uskolle. Raamatun tekstit murtavat kesytetyn jumalakuvamme ja paljastaa arvoliberaalit ja länsimaiset lukulasimme. Siksi tunnereaktiotamme tärkeämpää on suostua kuulemaan, mitä tekstit sanovat. Silloin saatamme nähdä jotain uutta Jumalasta. Samanlaista ravistelua tarvitsee jälkikristillinen aikamme, joka luulee tietävänsä, mutta jonka tuntemus kristinuskosta on ohutta.
Neljänneksi Raamatun inhimillinen puoli saa kirjeessä runsaasti tilaa. Kirjeen mukaan Raamattu on rosoinen, haastava, monitulkintainen, vaikea ja nykyihmistä järkyttävä. Jumalan puhe ihmisille pukeutuu erilaisiin kirjallisiin muotoihin. Raamattu on oman aikansa mukaista, historiaan sidottua eikä myöhempien aikojen vaatimusten mukaista. Raamatun tekstien taustalla olevaa maailmankuvaa tai arvoja ei voi noin vain siirtää tähän päivään. On hyvä, että Raamatun inhimillinen puoli nostetaan esille, mutta erityisesti julkisessa Raamattua koskevassa keskustelussa sen inhimillisyyttä kukaan tuskin muutenkaan epäilee. Ongelma on enemmänkin siinä, mitä inhimillisyydellä tarkoitetaan ja onko tilaa, saati syytä, pitää Raamattua jumalallisena, tai miten sen jumalallinen puoli tulisi ymmärtää. Kykeneekö Jumala ilmoittamaan meille ajattomia totuuksia vai estääkö Raamatun inhimillisyys ilmoituksen antamisen? Onko Paavali kulttuurinsa vanki kirjoittaessaan seksuaalietiikasta mutta ei rakkauden suuruudesta? Erehtyykö Raamattu siinä, mitä tulee historiaan (ja minkä voimme tarkistaa) mutta ei siinä, mikä tulee teologiaan (ja mitä emme voi tarkistaa)? Inkarnaatiolla on inhimillinen puolensa, joka osaltaan auttaa ymmärtämään Raamatun inhimillisyyttä, mutta yhtä lailla inkarnaatio kertoo Jumalasta, joka tullessaan ihmiseksi ylittää ihmisen luotuisuuteen ja langenneisuuteen liittyvät rajat. Silläkin seikalla on merkitystä kirkon raamattunäkemykselle ja se puoli on syytä avata piispainkirjettä laajemmin.
Luottamuksesta raamatuntutkimukseen
Lopuksi otan tarkasteluun kaksi kokonaisuutta, joiden vaikeudet ovat vähemmän siinä, mitä ei sanota ja enemmän siinä, mitä sanotaan. Ensimmäinen koskee raamattutieteitä ja toinen tulkinnan oikeuttamista.
Kirje suhtautuu varauksettoman myönteisesti tieteelliseen raamatuntutkimukseen. Se näyttäytyy ongelmattomana, rajallisena mutta yhtenäisenä kokonaisuutena, lisääntyvää luotettavaa tietoa antavana, joka on suureksi, ehkä jopa välttämättömäksi avuksi kirkon Raamatun tulkinnalle. Piispat luottavat Raamattua enemmän raamattutieteisiin.
On totta, että kirkolle on avuksi raamatuntutkimus, jossa tarkastellaan tekstin kieltä, historiallista kontekstia tai alkuperäistä merkitystä. Parhaassa tapauksessa tutkimus auttaa korjaamaan virheellisiä tulkintoja. Kuitenkin jokainen raamatuntutkimuksen historiaan ja nykytilaan pintapuolisestikin perehtynyt tietää, että siihen mahtuu monenlaista. Tutkimusmenetelmistä ei vallitse yksimielisyyttä, ei liioin siitä, mikä on tieteellistä raamatuntutkimusta. Ja vaikka eräässä mielessä on totta, että raamatuntutkimus ei ota kantaa Jumalaan, on vielä enemmän totta, että tieteen arvovallalla tutkijat ovat ottaneet kantaa. Esimerkiksi Rudolf Bultmannin mukaan moderni ihminen ei lepää, ennen kuin hän löytää luonnollisen, järkeensä käyvän selityksen evankeliumien ihmeille. Vuosikymmenien ajan pidettiin (ja joissain piireissä pidetään edelleen) tieteellisenä torjua Jeesuksen ihmetekojen historiallisuus. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tutkimustulos vaan tieteenfilosofinen ennakkokäsitys. Siinä tilanteessa kristitty teki aivan oikein pitäessään kiinni epätieteelliseksi leimatusta näkemyksestään, joka on tätä nykyä lähellä tutkimuksen valtauomaa. Yhtä lailla toimi oikein kristitty, joka piti evankeliumeja historiallisesti luotettavina. Hänenkin tukenaan on nyt enemmän tutkimusta kuin aiemmin.
Tieteessä Raamatun tarkastelu inhimillisenä kirjakokoelmana ”ottamatta kantaa Jumalaan” on kovin usein kääntynyt siihen, että Raamattu julistetaan pelkäksi inhimilliseksi kirjakokoelmaksi. Raamatun teologiaa on pitkään problematisoitu naturalistisen tiedekäsityksen ehdoilla. Tekstejä tarkastellaan ikään kuin Jumalaa ei olisi tai hän ei toimisi ensinkään niin kuin tekstit väittävät. Sellaisen lähtökohdan tuottaman tutkimuksen tuloksia pidetään osoituksena siitä, ettei kirkko voi pitää Raamattua enempänä kuin inhimillisenä kirjakokoelmana. Tätä tieteen ”totuutta” yliopistoissa on opetettu tuleville kirkon työntekijöille ja saarnatuoleista julistettu kirkkokansalle. Tärkeä syy Raamatun lukemisen ja arvostamisen alhaisuuteen löytyy juuri sellaisesta ”tieteellisestä raamatuntutkimuksesta”. On onnetonta, että näin perustavaa laatua olevat tosiasiat eivät näy piispainkirjeessä. Sen lukija jätetään luottamaan sokeasti raamatuntutkimukseen, luultavasti useimmiten sellaiseen, joka taistelee kirkon raamattunäkemystä vastaan.
Fideistinen raamatuntulkinta
Kirjeen käsitys Raamatun tulkinnasta näyttäytyy subjektiivisena, relativistisena ja fideistisenä. Kirjeessä kerrotaan aivan oikein, että on olemassa monenlaisia tulkintoja. Totta on sekin, että kirkko tulkitsee Raamattua, että kirkon uskon mukaan Raamatussa Jumala puhuu ihmisille, että Raamattu toimii ajattomien peruskysymysten sanoittajana ja että Kristus on linssi, jonka läpi kirkko tulkitsee Raamattua. Mutta miten tällainen tulkinta oikeutetaan? Minkä takia lukijan pitäisi omaksua kirjeessä esitetty kristillinen ja luterilainen tulkinta? Miksi muut tulkinnat eivät kelpaa? Tulkinnan syyt eivät voi perustua pelkästään kirkkokunnan opinkorostuksiin tai uskollisuuteen kristillisen uskon historialle. Sellaiset perustelut on helppo suhteellistaa.
Vastauksia kysymyksiin voisi hakea Raamatusta. Mutta kirjeessä ei pohdita, miten Jeesus tulkitsi Raamattua, miten hänen tai apostolien tulkinta saattaisi sitoa meitä, eikä sitä vaihtoehtoa, että Raamattu itse ohjaa tulkitsemaan itseään Kristuksesta käsin. On helppoa tyytyä toteamaan, ja on hyvä uskaltaa edes todeta, että kirkko tulkitsee Raamattua tietyllä tapaa. Mutta lukija, joka epäilee kirkon tulkintaa tai etsii syitä sille, jää kokonaan vaille vastauksia. Kirjeestä puuttuu kristilliselle uskolle, apostoleille ja Jeesukselle itselleen tyypillinen vakuuttuneisuus siitä, että tietty tulkinta on osuva, totuudenmukainen ja yhtäpitävä todellisuuden kanssa.
Lopuksi
Piispainkirjettä on hyödyllistä lukea rinnan muiden vastaavien dokumenttien kanssa. Erinomaiseksi vertailukohdaksi sopii vuonna 1978 julkaistu niin kutsuttu Chicagon julkilausuma Raamatun virheettömyydestä (suom. Pasi Turunen v. 2010, käännös saatavilla verkossa), joka sanoittaa monipuolisesti ja yksityiskohtaisestikin kristillisen kirkon historiallista raamattunäkemystä. Epäilemättä kyseinen dokumentti on punainen vaate niille, jotka tarkastelevat virheettömyyden ja erehtymättömyyden käsitteitä tiukasti modernin ihmisen ehdoilla, eivätkä siksi kykene kuuntelemaan kristittyjä, joiden raamattunäkemys- ja tulkinta muutenkin tänä päivänä mitätöidään fundamentalistisena. Moinen ennakkoluuloisuus on sääli, sillä julkilausumalla on piispojen kirjettä enemmän annettavaa kirkon uskoa rakentavaan keskusteluun Raamatun olemuksesta ja tulkinnasta.
Vesa Ollilainen
Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 1/2022
