Kirjoittanut
Timo Eskola toteaa, että muutos kirkossa yhden sukupolven aikana on ollut hurja.
Timo Eskolan avauspuhe Perusta-lehden Teologisilla opintopäivillä 2020:
”Jälleen kerran kokoonnumme erikoisissa merkeissä. Joko viime vuonna tai toissa vuonna kirkollinen ja yhteiskunnallinen tilanne oli niin tuulinen, että muistan pohtineeni täällä ääneen voiko tämä enää mennä hullummaksi. Nyt yksi meistä, tällä kateederilla usein luennoimassa ollut Päivi Räsänen, on syyteharkinnassa valtakunnansyyttäjän toimistossa, koska hän on siteerannut Raamattua. Kun piispa Häkkinen otti tähän kantaa, hänelle tulivat aivan muut tanssit mieleen.
Kun aikoinaan vuonna 1964 arkkipiispa Martti Simojoki kritisoi kirjailija Hannu Salaman Juhannustanssit -romaanin tapaa käsitellä uskonnollisia aiheita, yhdeksäntoista kansaedustajaa teki romaanista eduskuntakyselyn. Tätä seurasivat jumalanpilkkasyytteet Salamaa ja kustannusyhtiö Otavaa vastaan. Nyt 55 vuotta myöhemmin valtakunnansyyttäjä on määrännyt toimitettavaksi esitutkinnan Räsäsen vanhasta kirjoituksesta. Syytösten suunta on jälkikristillisessä Suomessa vaihtunut yhdessä sukupolvessa. Kristinuskon kriitikoiden jumalanpilkkasyytteistä on siirrytty kristittyjen ihmisenpilkkasyytteisiin. Ja lähes jokainen tässä salissa oleva on nyt potentiaalinen syytteen saaja.
Kun nyt vedän viimeistä kertaa näitä opintopäiviä ja ajattelen omaa vajaan 40 vuoden työhistoriaani, muutos kirkossa on ollut hurja.
Kun nyt vedän viimeistä kertaa näitä opintopäiviä ja ajattelen omaa vajaan 40 vuoden työhistoriaani, muutos kirkossa on ollut hurja. Olen opiskellut pastoriksi 1970-luvun lopulla – tosiaan silloin vielä teologisessa tiedekunnassa opiskeltiin pastoriksi eikä uskonnollisten asioiden asiantuntijaksi – ja 1980-luvun alussa minut vihittiin työhön niin kutsuttuun vanhaan kirkkoon. Silloin pidettiin arvossa luterilaista identiteettiä ja opillista sitoutumista uskonvanhurskauden sanomaan. Virat olivat avoimia ja työtä sai tehdä niin paljon kuin jaksoi. Kaari tähän päivään on laaja, mutta kaikki on tapahtunut vain yhden sukupolven aikana.
Jos muutoksia hieman peilaa ideologisen kiistan näkökulmasta, esiin nousee muutama piirre. 1990-luvulla suomalaista keskustelua suuntasi eksegeettien ajama teologinen radikalismi. Oppeja ja tunnustusta alettiin perata ulos kirkosta ja syynä oli se, että Raamattuun ei voi luottaa. 2000-luvulla puolestaan ateistit masinoivat bussikampanjoita ja aloittivat hyökkäyksen suvivirttä vastaan. Nyt muutama vapaa-ajattelija on saanut piispan sanomaan, että tietenkään kirkossa ei puhuta mitään uskonnollista. Siis koulun tilaisuudessa. Mutta lause on jo sanottu. 2010-luvulla esiin astui postmodernismi, jonka aggressiiviset muodot ovat vieneet meidät siihen tilanteeseen, jota alussa kuvasin.
Vaikka postmodernismi tai tarkemmin sanoen jälkistrukturalismi on filosofinen aate, se on muuttunut joukoksi uusmoralistisia ohjelmia. Niiden poliittinen versio tunnetaan paremmin nimellä identiteettipolitiikka. Tavoitteena on suojella ihmisten kirjavia identiteettejä kristinuskon yhdenmukaistavan pakkovallan alla. Postmodernismissa on ennen kaikkea kysymys suurten kertomusten kaatamisesta – ja suurin näistä on kristinusko. Tätä emme saa unohtaa. Seta tai Tulkaa kaikki -liike, jotka muutaman muun ryhmän kanssa tehtailevat erilaisia syytelmiä ja provokaatioita, eivät ole erityisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Sen sijaan ne ovat tyypillisiä postmoderneja ryhmiä, joiden tavoitteena on kaataa kristinuskon käsitys perheestä ja seksuaalisuudesta.
Postmodernit ryhmät vastustavat kristillistä käsitystä sukupuolesta, avioliitosta, isän ja äidin roolista ja jopa suvun jatkamisesta. Tätä on kuvattu joskus taisteluksi heteronormatiivista patriarkalismia vastaan. Vaikka termi on kulunut, sitä ei tule unohtaa. Se nimittäin selittää täydellisesti aikamme kiistat. Yhtään valitusta, yhtään rikosilmoitusta tai yhtään lähetysmäärärahojen leikkaamista ei ole tehty ilman gender-ideologiaa. Aikamme kirkollinen ja yhteiskunnallinen kriisi on kapea-alaisen ideologian tuottama.
Tarvitsemme siis entistä enemmän teologista työskentelyä laajalla rintamalla – pelastaaksemme edes muutamia. Tarvitsemme koulutettuja eksegeettejä, tarvitsemme tarkkaa systemaattista teologiaa, hyvää kirkon historian tuntemusta ja nykyään myös aatehistoriallista tutkimusta. Toisin sanoen tarvitsemme kaikkea sitä, mihin nämäkin teologiset opintopäivät haluavat paneutua. Siksi yllä mainitut aiheet ovat näkyvästi esillä eri luennoissa ja seminaareissa. Tervetuloa pohtimaan ja ottamaan kantaa.”
